Lamaannuttavaa

Elämä tosiaan voi olla äärimmäisen lamaannuttavaa.
Blogini nimeksi varmaan pitäisi muuttaa "Sairaan muotoiltua" tai jotain muuta yhtä nerokasta.
Ei nimittäin tämä muotoilijan alku pääse hetkeen muotoilemaan yhtään mitään.
Neulonta, käsityöt ja oikeastaan kaikki mikä on pitänyt minut järjissään on kiellettyä.
Seuraavan kuukauden ajan minä olen.
En tee mitään.
Vain olen.
Voitteko kuvitella kuinka kauhea ajatus tuo on?
En saa tehdä mitään.
Minähän teen aina jotain.
Koko ajan käsissä on kutimet tai jokin muu väkerrettävä.
Aina.
Sormet oikein syyhyää päästä tekemään ja luomaan ajatuksissa pörrääviä ideoita.

Toisaalta, kuukausi on lyhyt aika verrattuna siihen, että voin halvaantua.
Neliraajahalvaus ei todellakaan ole meikäläisen kohdalla poissuljettu asia.
Lamaannuttava ajatus.
Selkäpiitä karmii.
Kunnon epätoivoitkut on päästelty kerran jos toisenkin.
Pelottaa niin pirusti.

Ajatuksissä pörrää ajatus: miksi?
Miksi minä?
Miksi juuri minä olen niin harvinainen ja niin pirun huono-onninen, että seuraavan kompastumisen jälkeen voin olla halvaantunut?
Voitteko kuvitella kuinka tarkkaan katson mihin astun ja miten.
Ei tee mieli halvaantua. Ei todellakaan.

Teen kaikkeni, että pysyn elämän ohkasissa naruissa kiinni.
Puristan niin kovasti, että rystyset on valkoisena.
Olen pistänyt pallot pyörimään ja tammikuussa menen Helsinkiin sellaisen rouvan vastaanotolle, että pitäisi alkaa tapahtumaan.
Minä en suostu elämään elämääni pelko persuuksissa.
En.
Minä en anna pelon lamauttaa ja pistää minua masentumaan.
En suostu.
Minä taistelen.
Oli se sitten kuinka epätoivoista, mutta ihmeitä tapahtuu.
Ehkä minäkin saan kokea ihmeen.
Ehkä saan nähdä Husbändin harmaantuvan rinnallani ja nähdä kuinka maailma muuttuu.
Lapsia emme voi saada, joten sekin asia on nyt sitten meidän puolesta päätetty.
Raskaaksi voin toki tulla, mutta synnytys vaiheessa salista poistuisi kaksi. Isä ja vauva.
Joten lapsia ei meille tule.
Ei ainakaan luonnollista reittiä.

Niin, että miksi?
Miksi kaikki tämä tapahtuu?
Olenko edellisessä elämässä ollut niin pirun paha?
Teinkö nuorempana niin pahoja juttuja, että ansaitsen tämän?
Vai onko se vain huonoa tuuria?
En usko.
Kaikelle on tarkoituksensa.
Ihmiselle annetaan juuri sen verran kuin se voi kantaa.
Niinkö se oli?
Aika vahva on sitten minun henkinen selkärankani.

Lamaannuttavaa.

Valmistautumista

Tuleva viikonloppu on vapaa.
Viimeinen vapaa viikonloppu ennen joulua.
Huisia.
Ajattelin pistellä joulun kuosiin, jotta voin nauttia siitä pidempään.
Husbändi ei ollut asiasta ihan niin innoissaan, mutta koska tietää asian olevan minulle tärkeä, myöntyi lopulta touhotukseeni.

Viikonlopun ohjelmistoon kuuluu joulunlaiton lisäksi joulumyyjäisissä ja Pikku Pietarin torikujalla vierailu. Ehkä ne virittävät vielä enemmän joulufiilikseen.
Ja eihän sitä tiedä vaikka sitä luntakin alkaisi pikku hiljaa tulemaan niin, että saataisiin kinoksia. Valkoisia täydellisiä kinoksia.

Jouluvalot on ollut esillä jo hyvän tovin. Tuovat kivasti valoa lumettomaan pimeyteen.
Puukin on saanut takaisin ylleen talvi/jouluasun enkelinsiivistä ja "kristalleista".
Joulukuusen koristeet on valmiina, ainoastaan valkoiseksi maalattujen pallojen pintaa pitää vielä hioa. Haluan palloista rouheat, joten pieni hioanta on vielä suoritettava.
Kynttiläkippoja on aseteltu sinne ja tänne, mutta vielä pitää tarkistella minnekä muualle niitä voisi tökkiä. Sillä kynttilöitähän ei voi olla koskaan liikaa.
Ja mitäs sitten vielä.. pöytäliina tilanne tulee katsastaa ja servettien oikea värisyys ja teemaan soveltuvuus.
Hirveästi ei ole tekemistä, mutta jotain pientä kuitenkin.
Loppusilauksen jouluna tuo kukat (valkoiset tulppaanit) ja herkkujen esille tuonti.
Sekä tietenkin pakettien asetteleminen valkoisen kuusemme alle.
hih-

Jouluherkut on muuten jo leivottu.
Vallinneen apatian vuoksi en saanut kuvattua yhtäkään tekelettä niiden valmistuttua.
Pakastimessa nyt kuitenkin köllii joulutorttuja (Tonttu-karkki sisuksissaan. Kandee kokeilla. On ihan himskatin hyviä!), lumikeksejä, suklaa-appelsiini-tiikerikakku sekä makeita ja suolaisia hyrriä.
Otan kuvan herkuista, kunhan ne jouluna otetaan esille nautiskeltaviksi.
Vielä toistaiseksi niitä jemmataan.

Joulun aika on jotain erityisen ihanaa.
Vaikka tänä(kin) vuonna joulun alusaika on ollut jotain ihan muuta kuin harmoonista ja rentouttavaa.
Olen kuitenkin yrittänyt löytää sisältäni lapsekkaan jouluintoilijan.
Sen, joka ei välitä vaikka suurin osa ihmisistä vain marisee joulun olevan kaupallinen.
Tottahan se on, jos siitä tehdään sellainen.
Itselle joulu on rauhoittumista ja rakkauden täyteistä aikaa.
Silloin tohotetaan, mutta vain siksi, että lähimmäisillä olisi hyvä.
Teen aina kaikkeni, että lähimmät ihmiseni saisivat tutata sen, että ovat minulle rakkaita.
Minun jouluni ei ole kaupallinen.
Ei, vaikka rakastankin (joulu)valoja, kauppojen kynttilävuoria ja joulukrääsää.
Ne tuovat vain hyvänmielen.
Kaiken ikävän keskellä on hyvä välillä heittäytyä lapsekkaaksi ja intoilla mitä pienimmästäkin asiasta. Kuten siitä, että saa rapsia auton ikkunoista kuuraa irti. Tai että sukat eivät kastuneetkaan lössäkkökelistä ja huonosta kenkävalinnasta huolimatta. Tai kuinka kaunis ilmainen joulukalenteri voikaan olla. Tai että miten kiva onkaan nähdä lasten hypistelevän töissä rekvisiitta joulupaketteja, ja toteavan, että siellä sisällä on pakko olla sukat. Pieniä asioita. Pieniä asioita, jotka muistaa silti pitkään ja tuovat hyvän mielen.
Koska ei kaiken tarvitse olla sitä otsarypyssä meininkiä. Ei vaikka tuntuisi siltä, että maailma kaatuu ympäriltä ja matto vedetään jalkojen alta.
Jouluna lapsekkuus korostuu. Ainakin minulla. Koetan aina olla hitusen Peter Pan, koska en halua vaipua liikaa pessimistiseen aikuisuuteen.
Pessimisti olen, mutta jossain on raja.
Ainakin jouluna.

Odottamista

Itsenäisyyttä on nyt juhlittu.
Vastaanotto on katsottu ja vaatteita ihasteltu.
Jälkipuintia asuista on tutkailtu tv:stä ja lehtien sivuilta.

Eilen pisteltiin lahjoja pakettiin samalla kun katsottiin (jälleen kerran!) Tuntematonta sotilasta.
On se vain sellainen elokuva että. Ilman sitä ei ole itsenäisyyspäivä sama juttu.
Vuorosanat osataan jo ulkoa, mutta silti joka kerta se osaa sykähdyttää.

Lääkäriltäkin on saatu lausunto niskan kuvista.
Hetken piti pureskella diagnoosia ja miettiä, että mitähän mieltä sitä nyt olisi.
Tällä hetkellä tunnelma on odottava, jälleen kerran.
Tohtori nimittäin lähetti kuvani neurokirurgille tutkailtavaksi.
Mitä sieltä sitten löytyi?
No, äärimmäisen harvinainen juttu (kuinkas muutenkaan?!).
Nesterakkuloita (ts. kystia) kasvaa juurikanavien ulkosuulla.
Jos rakkulat jatkavat kasvamista on selkäydin ahtaalla ja mm. halvaantumisvaara hyvin suuri.
Kuulemma on harvinaista, että rakkulat kasvavat ja että niille tarvitsisi tehdä mitään.
Niinpä varmaan.
Minä olen taatusti juuri se harvinainen potilas, jolla ne kasvaa ja joudun leikkauspöydälle.
Se harvinaistakin harvinaisempi.
Piru vie.
Miksi pitää olla näin harvinainen? Vähempikin riittäisi.
Pelko siitä, että mitään ei löydy ja kipujen aiheuttaja jää pimentoon, on nyt menneen talven juttuja. Minussa on oikeasti vikaa. Minuun oikeasti sattuu. En kuvittele. En ole hullu.

Toisaalta, hulluus voisi olla parempi.

Nyt sitten taas odotellaan.
Odotellaan uutta tietoa tilanteesta.
Odotellaan joulua.

Vuosi 2011 on ollut yhtä odottelua.
Opparin valmistumisen, valmistumisen, kesän loppumisen, matkan alkamisen, töiden alun, magneettikuviin pääsyn, joulun odottamista.
Jospa tuleva vuosi olisi sitten ratkaisujen vuosi.

Odottelua ja valmistelua

Putkessa on käyty pötköttelemässä.

Sain kuunnella radiota, valitsin YleX:n.
Mietin tovin, että oliko valinta sittenkään niin fiksu.
Putkessa kun tulisi olla mahdollisimman liikkumatta, jotta kuvat onnistuisivat, joten YleX:n hytkynauruja aiheuttavat jutut voisivat olla siinä tilanteessa hiukkasen huono juttu.
No, en hytkynyt, vaikka välillä suunpielet venyivätkin korvia kohden.

Kuvauksen jälkeen hoitsu sanoi, että kuvissa ei näkynyt esim. välilevyn pullistumaa, mutta skolioosin tapaista selkärangan vinoumaa on havaittavissa. Great.
Tähän sitten hoitsu tuumasi, että eipä hän kuitenkaan ole siinä asemassa, että voisi mennä sanomaan mitä siellä näkyy ja mitä ei.
Ei ole kuulemma valehoitsu eikä -lääkäri.
Heh heh.
Nyt sitten vain odotellaan tohtorin lausuntoa.
Se pitäisi olla tänään kuultavissa.
Pelottavaa.

Pelkään tohtorin olevan sitä mieltä, että niskassa ei ole mitään vikaa.
Jolloinka minut ja kipuni leimataan harhaluuloisiksi.
Toisaalta pelkään, että peli on menetetty.
Niskassa on jokin juttu, joka vaatii massiivisen leikkauksen, josta selviytymisprosentti on viisi.
Pelkään ja toivon.
Ihan sairasta meininkiä.

Noh, jottei elämä menisi kokonaan vamman miettimiseen, niin olenpahan saanut väkerrettyä yhtä lahjaa vaille kaikki joululahjat valmiiksi. Enää puuttuu paketointi, joka onkin sitten toinen urakka. Niidenhän kuuluu olla todella söpöjä ja kauniita.
Haastetta kehiin tuo se, että Husbändin mielestä lahjapaperin tulee olla värikästä.
Joo okei sopii, mutta minusta sen kuuluu olla myös kaunista ja tyylikästä.
Täydellisen paperin etsintä onkin ollut melkoista puuhaa. Tähän mennessä Suomalaisesta kirjakaupasta on tullut löydettyä yksi ihan passeli paperi.

Lahjojen teon lisäksi olen väkertänyt joulukoristeita valkoiseen kuuseemme.
Kävyt ovat saaneet muuntautua kirkkaiden kristallien avulla kuusenkoristeiksi ja Kontista löydetyt joulukuusenpallot ovat saaneet pintaansa hieman valkoista väriä.
Joulu alkaa hiljalleen olemaan paketissa.
Toki vielä riittää puuhaa, mutta suurimmat jutut alkavat olemaan hallussa.
Leivonnaisetkin on jo valmiina.
En ole koskaan ollut näin hyvin, ja näin ajoissa, valmistautunut joulun tulemiseen.

Husbändille väkräsin joulukalenterin.
Jokaiselle päivälle on pieni paketti.
Paketit on pakattu miehekkään söpösti ja aseteltu kauniiseen koriin.
Tänä aamuna, ennen töihin lähtöään, Husbändi näperteli päivän pakettia auki.
Paketista paljastunut teksti oli aseteltu eteisen seinällä olevan kuvan raameihin.
Hyvin passelisti, koska tekstissä luki you+me= perfect match, ja kuvassa on meidän nassut.
Uh, miten imelää.

Ensi viikolla

..menen putkeen.
Makaan aloillani ja toivon, että kuvissa näkyisi jotain, ja toisaalta toivon ettei näkyisi.
Jos vammani näkyy, ei tarvitsisi enää selitellä että en ole luulovammainen.
Että kaikki ne kivut ja oireet on oikean vamman aiheuttamia.

Mutta jos vamma näkyy, niin silloin se voi olla hyvin paha.
Edessä voi olla leikkaus.
Mahdoton leikkaus.
Eihän niskanikamia ja selkärankaa ihan noin vain leikellä.
Edessä voi olla mahdollinen neliraajahalvaus.
Ilman leikkaustakin voi olla halvaantuminen edessä.

Vamma on, mutta kuinka paha, se selviää siis ensi viikolla.
Kauhistuttaa.
Pelottaa.
Ahdistaa.

Mutta vastauksia on saatava.
Ratkaisuja.
Ei elämä näin voi jatkua.

Ihmiselle annetaan niin paljon kestettävää kuin se jaksaa kantaa?
Kohta kyllä menee yli sietorajan.

Joulua kohden

Ensiaskeleet joulua kohden on otettu.
Osa joululahjoista on hankittu, paketoitu ja toimitettu saajilleen.
Joulukortit on tilattu.
Valkoinen (!!) kuusi on hankittu.
Jos ei voi oikeaa kuusta hankkia, niin sitten mennään todella kitchillä.
Suunnitelmat joululeivonnaisista pörrää mielessä.
Syöjiä on kaksi, joten turhan suuria suunnitelmia ei vissiinkään kannata tehdä.
Tai sitten pitää tehdä hyvin pieniä satseja.
Suurin osa lahjoista on valmistunut tai ihan juuri valmistumassa.
Pienimuotoinen (kipuilu)tauko tehtaalla on hidastanut valmistumisaikataulua, mutta eiköhän kaikki lahjat saada pakettiin ja toimitettua ajallaan.
Luotto on ainakin kova!

Vielä pitäisi osata päättää vietetäänkö perinteinen joulu vai rikotaanko kaava.
Uudenlainen joulu houkuttaisi.
Oma joulu, omassa kotona rakkaan kanssa.
Ihan vain kaksistaan.
Omalla aikataululla.
Meidän tavalla.
Houkutus on kova.
Minä olen enemmän kuin valmis tähän muutokseen, mutta vielä pitäisi saada kaikki muut osapuolet ymmärtämään suunnitelman hienous (Husbändi, sukulaiset).

Tasan kuukausi aattoon.
Hip hip hurraa!
Joko saa luvan kanssa soitella joululauluja?

Monenmoista

Viime viikolla sain kuulla, että vakuutusyhtiö vain puhisee, ehkä jopa naurahtaa, minun maksusitoumushaulleni.
Minä puhisin ja ärisin. Tirautin kyyneleenkin.
Tiesin, että eihän se nyt ensimmäisellä kerralla voi onnistua.
Sehän olisi jo liian helppoa.
Eihän ne vakuutusyhtiöt silloin korvaa, kun olisi oikeasti tarvetta.
Jos taas haet rahaa uuteen kännykkään, kun entinen tippui pönttöön, niin johan heltiää euroja.
Sitten jos kyseessä on toisen henki ja terveys, niin ei, rahaa ei tipu.
Noh, asialle on nyt tehty jotain. Odotellaan mitä sieltä nyt sanotaan..
Pessimistinä voin jo kuvitella niiden reaktion..

Noh, onpahan tässä elämässä ilon aiheitakin.
Sain ensimmäisen ihka oikean freelancertyön.
Sellaisen josta saan oikean palkan.
Ei mitään vaihtomeininkiä, vaan ihan oikeita euroja. Kylmää käteistä. Rahaa.
Minä. Suunnittelijana.
Wau.
Olen intona. Niskakipukin kaikkoaa mielestä hetkeksi.
Wau.

Niin ja apua, olen ihan varmasti keski-ikäistymässä.
Kuuntelen intona Samuli Edelmannia.
Intona? Samuli Edelmannia?
Tämä on jo vakavaa.
Ihan oikeasti.
Töissä alati soiva Groove/Nova, saa mut aivopestyksi.
No, onneksi sentään Samuli eikä joku humppaleidi.
Huh huh.
Pitää varmaan yrittää korjata tilanne kuuntelemalla Mokomaa yötä päivää.
En halua keski-ikäistyä, en halua myöntää että kolmikymppiset kolkuttelee ovella.

Kriisiä pukkaa.

Visio

Minulla on visio.

Visio huivista, jossa on muutama herkullinen väri (harmaa, valkoinen, musta?) ja monta ihastuttavaa kuviota. Oikea kirjoneuleilotulittelu. Sellainen yllätyksellinen, harkitsemattoman harkittu.
Inspiraatiota on haettu niin kaupoista kuin netin syövereistäkin ja suunnittelu on aloitettu.
Niska on taas siinä kunnossa, että tässä vaiheessa voi vain suunnitella. Toteutus saa nyt odottaa jonkun tovin.
Joululahjapakettiin neulomani viltti veti niskan koville ja nyt sitten pitää odotella sen paranemista. Ja juuri silloin kun on hirmuinen inspis päällä.
Noh, ei ainakaan tule kuraa, kun hyvin suunnittelee. Toivottavasti ainakaan.

Väkisinkin tällaisesta kirjoneulesuunnittelusta tulee mieleen viime syksy/talvi/kevät -> Opparin vääntäminen. Hrh. Ikäviä flashbackejä.

Tekaisin pikaisesti Illulla kollaasin, jossa on sitä tunnelmaa ja iloittelua (kuvio, ei väri-iloittelua), jota huiviini haen.

No enpähän tiiä

Viime päivinä on ollut tuollainen fiilis.
No, enpähän tiiä.
Jotenkin vain tuntuu nihkeeltä kaikki.
Liekkö joku superflunssa tulossa tai sitten olen saanut kaamosmasennuksesta tartunnan.
Mutta mistä ihmeestä joku kaamosmasennuskin voi tulla?
Varsinkaan näillä leveysasteilla.
Enpähän tiiä.

Tekisi mieli murista kaikille ja kaikelle.
Käpertyä sohvan nurkkaan langan ja puikkojen kera,
tuijottaa telkkaria ja olla ihan hiljaa.

Mutta sitten kun teen noin niin mieli tekee tepposet.
Eikös tässä nyt pitäisi tiskata? Ettei sitten huomenaamuna tarvitsisi. Tai ainakin pestä pyykkiä? Sama se vaikka pyykkinarulle ei mahdukaan. Ainahan voi ripustaa pyykkejä pitkin penkkejä..
Niin ja leipoakin voisit. Eihän sitä nyt kannata tässä istua, ennemmin kannattaa lähteä vaikka ulos riekkumaan, keräämään käpyjä. Niin ja sunhan pitäisi olla joululahjoja tekemässä, tai ainakin suunnittelemassa. Mutta mähän teen koko ajan joululahjaa?! No, ei sillä olekaan merkitystä. Yhtä aikaa pitäisi olla tekemässä useampaa kuin mustekala konsanaan. Entäs sitten laskujen maksu. Onkos kaikki laskut maksettu? Minne laitoitkaan edellisen kuun maksetut laskut? Entäs jos ne ei olekaan siellä missä niiden pitäisi olla? Olenko heittänyt ne roskiin? PANIIKKI! Husbändin kanssakin pitäisi viettää laatuaikaa. Mentäiskö vaikka leffaan? Tai kävelylle? J. inhoaa kävelyllä käyntiä. Ei siis sinne. Miten olis joku lautapeli. Hei niin, muistinko sanoa töissä tytöille, että....
Ja niin on rento oma-aika tipotiessään, kun päässä hyppii ajatukset eessun taas.

Miten voi saada lomaa omista ajatuksista?
Mihin hittoon mulla on kiire?

Kummilapsi

on jotain suunnattoman ilahduttavaa ja riemastuttavan rakasta.

Eilisen nimipäivän johdosta pieni suuri eskarilainen soitti ja onnitteli. 

Napakan onnittelun jälkeen juttu jatkui ihka ensimmäisen syysloman tapahtumien kertailuun.

Vinhasti juttu vaihtui koulun kisoissa voitettuihin palkintoihin ja joulupukille kirjoitettuun kirjeeseen. 

Kirjettä ei kyllä oikeastaan ole vielä kirjoitettu, mutta ajatuksia siihen suuntaan on jo kovastikin uhrattu. 

Yksi varma toive pukille ainakin on: Autot 2-dvd.

Kysyin, että onkos sitä sitten oltu niin kilttinä, että lahjatoiveita voi esittää. 

Pienen naurahduksen jälkeen kummipoika tyytyi sanomaan, että onhan tuota tullu oltua niin kiltti kuin tuhmakin.

Kilttinä olosta juttu vaihtui hammaslääkärivisiittiin.

Yhtä hammasta oli kuulemma jouduttu korjailemaan, kun oli ollut reikiä. 

Käynti ei ollut kuitenkaan ollut pelottava, joten siitä oli selvitty hyvin ja reippaasti. 

Yksi rautahammaskin on kuulemma jo suussa ja kaksi maitohammasta lähtenyt. 

Hampaat on purkissa tallessa. Liekö hammaskeiju käynyt, se ei jutusta kerennyt selvitä.

Vauhdilla aiheet vaihtuivat toiseen ja naurua mahtui juttujen väliin. 

On se vain sellainen aarre tuo kummipoika.

Kummilapsi on jotain todella erityistä. 

Pienestä nyytistä on kasvanut päivä päivältä isompi persoona.

Vaikka ei pitkiinkään aikoihin keretä nähdä tai olla yhteydessä, ei se menoa haittaa sitten kun taas nähdään. Samanlainen ilo ja riemu näkemisestä välittyy puolin ja toisin. 

Olemmehan toisillemme kuitenkin jotain erityistä, kummi ja kummilapsi.

Sisaruksien kanssa pitää jakaa monet asiat, mutta kummia ei tarvitse jakaa. 

Me olemme hänen kumminsa ja meiltä hän saa erityiskohtelua. 

Tottakai sisaruksiakin huomioidaan, mutta kuitenkin erilailla. 

Toivon hartaasti, että tämä erityinen suhde jatkuu läpi elämän. 

Toivon voivani aina ilahduttaa ja riemastuttaa yhteydenotolla. 

Olla iloinen ja kannustava kummatäti.

Onni on olla kummitäti.

Leivotaan leivotaan!

Lehtihyllylle marssiessani katseeni kohdistui sanaan: leivotaan.

WAU!

Leipomiseen erikoistunut lehti. 

Silmät innosta kiiluen ja hymynvire huulia nykien tempaisin lehden hyllystä ja aloin selailla..

Jep, tämän minä ostan! 

Herkullisia kuvia, ja mikä tärkeintä, maukkaita reseptejä lehti pullollaan. Ei vain muutama ohje siellä täällä, vaan ihan oikeasti monta ohjetta, monta herkullista ohjetta.

Tää on niin mun juttu!

Hyllyyn jäi surullisesti notkumaan monta käsityö- ja sisutuslehteä, sillä leivonta vei tällä kertaa voiton. 

Nörttini mun

innoittaa ja ilahduttaa.

Viikonloppuna nörttini innoitti ostamaan alennuksesta piirikaavioaiheiset pussilakanat. Kuvioaihe on veikeä ja kivan yksinkertaisesti lakanoihin painettu. Värimaailma on juuri passeli kaikessa mustavalkoisuudessaan. Nappiostos kaiken kaikkiaan.

Nörttini myös ilahdutti kertomalla, että hän oli nähnyt minusta unta. Olin ollut unessa minä, mutta samalla kuitenkin jokin piirikaaviontapainen osa. Nörttini oli ollut niin ihastunut minuun ja osaan (joka olin siis minä, vissiin jonkin sortin inkarnaatio on tapahtunut) oikein oli ollut pakahtumaisillaan.

Kuinka nörttiä. Kuinka romanttista.

Shoppailumonsterit

Aion nyt avautua. Sanoa sanottavani ja hiljentyä sitten. En palaa aiheeseen toiste, vaan tyydyn siihen tosi seikkaan, että olenpahan edes kerran tuonut asian ilmi. Eihän tämä oma julkilausumani mitään muuta, ei ainakaan koko kansakuntaa, mutta ehkä jokunen ihminen voisi katsastaa sitä omaa napaansa ja tehdä toimintaansa muutoksen. Ehkä. 

Naiset alias shoppailumonsterit.

(Myönnän heti alkuunsa, että olen syyllistynyt samaiseen toimintaan itsekin, joten en pidä itseäni pyhimyksenä. Pois se minusta. Olen kuitenkin läksyni oppinut, ja toivon, että pienimuotoinen saarnani opettaa myös muita.)

Naiset ovat sotkuisimpia, ajattelemattomimpia ja ilkeimpiä shoppailijoita mitä maa päällänsä kantaa (miehet sentäs yrittävät olla asiallisia ja kohteliaita).

Vaatekaupassa pinot kaadetaan säälimättömisti, kun etsitään sitä omaa kokoa. Pinoa ei kasata takaisin alkuperäiseen kuosiin, saatikka laiteta tuotetta takaisin sinne minne se kuuluu. Ei, tuote viskataan päällimmäiseksi, jos se ei sattunutkaan olemaan mieluinen. Plussaa on, jos tuote tosiaankin laitetaan/viedään sinne missä samanlaisia tuotteita on. Useimmiten vaatehan viskataan rekin päälle tai työnnetään toisten, ihansamamikätuotesiinäon, tuotteiden päälle/alle. Erityistä kummastusta herättää se, että jos tuote tippuu hengarilta, niin sitä ei nosteta ja laiteta takaisin. MIKSI EI? Tuotteen tippuminen huomioidaan, mutta sille ei tehdä yhtään mitään. Ei siis mitään. Sitä voidaan katsoa ja kenties olkia kohauttaa, mutta sille ei tehdä mitään. Joskus tosin se saatetaan nostaa rekin päälle. Poikkeuksiakin tietenkin on, ei sillä.

Ihan vinkkinä kaikille monsterishoppaajille voisin sanoa, että jos kädessäsi on mekko, niin älä palauta sitä huosujen päälle. Ne eivät ole samanlaisia. Mekko, housu, tiedäthän.

Tietenkin on hetkiä, että on valtaisa kiire ja tuotteita ei ehdi palauttaa takaisin niille kuuluville paikoille, mutta silloin apuna on myyjät. Ja jos et osaa viikata tai et löydä tuotteille niiden paikkaa, niin silloin apuna on myyjä. 

Myyjän työnä on auttaa sinua löytämään juuri sopivat tuotteet sinulle, ei olemaan äitisi, joka siivoaa jälkesi.

Myyjän työnä ei ole alinomainen järjestely ja viikkaaminen, vaikka toki se kuuluu työnkuvaan, mutta sen ei kuuluisi olla päätarkoitus. 

Ja kyllä, olen tehnyt kaikkea itsekin, mutta enpä tee enää. Vannon sen. 

Sama kuin, että en sano kassalla kassaneidille, että "ei kiitos, en ota kuittia, koska se ei käy verotukseen". En, koska se on jo kuultu miljoona kertaa. Pahimmillaan saman kommentin saa kuulla samoilta asiakkailta jokaisella ostokerralla. Se ei naurattanut ensimmäisellä kerralla, eikä se naurata viimeisimmälläkään kerralla.

Ex-shoppailumonsteri kiittää ja vaikenee.

(Asiaa pohtiville: pidän asiakaspalvelutyöstä silloin, kun saan oikeasti auttaa enkä siivota)

Painajaisia

Huh huh! 

Viime yö oli taas sellaistakin painajaisten voittokulkua, että huh huh vaan.

Minulle mm. ilmoitettiin hyvän ystävän kuolemasta, toisessa unessa kiipesin tappajaa karkuun ja kolmannessa yritin juosta, mutta en vain päässyt eteenpäin vaikka kiire oli kuinka kamala.

Mitä lie nuo kaikki sitten tarkoittaneekaan.

Toivottavasti nyt ei ainakaan kyseinen ystäväni ole kuollut!

On minulla tuolla unienselityskirjoja, mutta ainahan ne toistelee samoja aiheita,

stressiä, selvittämättömiä asioita, erilaisia syndroomia, yms.

Taidan kyllä tietää mistä painajaiset saivat alkunsa, olen ollut huolissani muutamista asioista/ihmisestä, joten varmasti alitajuntani yritti ratkoa ongelmia yön aikana.

Taisi kuitenkin mennä pieleen.

En oikein jaksa uskoa, että ongelmani ratkeavat sillä, että kiipeilen tappajaa karkuun tahi yritän juosta henkeni edestä. Ongelmathan pitää ratkaista, eikä juosta/kiipeillä niitä karkuun.

Nyt väsyttää tolkuttomasti ja ajatukset kiertävät kehää.

Huonosti nukutut yöt eivät ole selkeästikään mun juttu (voiko musta koskaan tulla pienen lapsen äitiä näillä univaatimuksilla?! Toinen kysymys kuuluu: haluanko olla äiti? Tämän hetkinen vastaus: en (poden huonoa omaatuntoa kyseisestä vastauksesta, mistä se taas kertoo?! Siitäkö, että riistän mieheltäni mahdollisuuden isyyteen vai että naisten tulee automaattisesti haluta olla äiti... huoh. Ei jaksa, ei nyt.)).

Sitähän sanotaan, että painajaiset toisivat onnea, joten mulle pitäisi nyt roppakaupalla lykkyä olla tiedossa. 

Saanen kuitenkin heittää ilmoille epäilyksen siemenen. 

kuva

kuva

kuva

Suklaisia herkkukeksejä

Eilen töiden jälkeen kipaisin ostoslistani kanssa lähikauppaan. Matkaan tarttui mukaan mm. 600 g suklaata. Enempää en kehdannut ostaa. Nyt jo tuon määrän kanssa kassatäti virnuili. Ajatteli tieten, että on se aika kuukaudesta. Ei oo ei. Mä vain leivon. 

Mitä minä sitten leivoin? No kahta erilaista suklaakeksiä a la Martha. Toinen, suklaisempi versio, on yllättäen Husbändin lemppari (ruokkiksella syväanalyyttinen tulos annettu) ja se toinen, vaalea rapsakan ohut ja suklaahippumainen, on minun suokkari. Meni sitten ihan päälaelleen se homma. Yleensähän minä olen se joka himuan suklaata suklaan kera. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Vaalea "Ohut ja rapea suklaahippukeksi" on kaikessa makeudessaan minun juttuni. Tummassa "Maitosuklaakeksissä" on vähemmän sokeria, joten se on enemmän taas Husbändin mieleen. Minä olen herkkuperse ja sokerisieppo, myönnettäköön. Onneksi me pidämme kumpikin eri kekseistä. Ei tule taistelua siitä kumpi saa syödä kummat. Suurin osa kekseistä meni pakkaseen makeanhimo- ja vierasvaraksi. Vink vink vain ystävät...

Maitosuklaakeksit 

(Milk-Chocolate Cookies a la Martha Stewart)

1,15 dl vehnäjauhoja

0,6 dl kaakaojauhoja

1/2 tl ruokasoodaa

1/2 tl karkeaa suolaa

224 g maitosuklaata (puolet karkeasti pilkottu, puolet paloiksi murennettu)

1,15 dl suolatonta voita

3,3 dl sokeria

2 isoa munaa

1 tl vaniljauutetta

Lämmitä uuni 175 asteiseksi.

Sekoita jauhot, kaakao, ruokasooja ja suola keskenään sekaisin.

Sulata puolet suklaasta (karkeasti pilkottuna) voin kanssa. Anna jäähtyä jonkin aikaa.

Sekoita suklaaseos, sokeri, munat ja vaniljauute keskenään keskivoimalla, kunnes se on hyvin sekoitettu. Hiljennä ja lisää jauhoseos mukaan. Lisää lopuksi suklaapalat.

Ota reilu teelusikallinen taikinaa ja asettele sitä leivinpaperille n. 5 cm välein. Paista kunnes keksit ovat litteitä ja pinta alkaa rakoilemaan (n. 15 min.).

Anna keksien jäähtyä ritilällä jonkin aikaa.

Ohuet ja rapeat suklaahippukeksit 

(Thin and Crisp Chocolate Chip Cookies a la Martha Stewart)

2,6 dl vehnäjauhoja

1/2 tl ruokasoodaa

2,8 dl suolatonta voita

2,8 dl kidesokeria

1,35 dl vaaleaa fariinisokeria

1 tl karkeaa suolaa

2 tl vaniljauutetta

2 isoa munaa

0,6 dl vettä

336 g suklaata

Lämmitä uuni 180 asteiseksi.

Sekoita vehnäjauhot ja ruokasooda keskenään.

Sekoita voi ja molemmat sokerit vaaleksi ja ilmavaksi seokseksi. Hiljennä ja lisää suola, vaniljauute, munat ja vesi. Sekoita kunnes ainekset ovat sekoittuneet keskenään hyvin. Lisää jauhoseos, sekoita hyvin. Sekoita joukkoon suklaahiput.

Ota reilu teelusikallinen taikinaa ja asettele sitä leivinpaperille n. 5 cm välein. Paista kunnes keksit ovat kullankeltaisia, n. 15 min.

Anna jäähtyä ritilän päällä hetken aikaa.

Stewartin Marthan kirjoja - löytyy!

Innostuin ja tilasin. Postista noukittiin jo perjantaina. Tähän asti olen vain kuolannut ja sivellyt, niitä kirjoja nimittäin. Englannista asti saapuivat Marha Stewartin Cookies ja Cupcakes kirjat. 

Ja voi onni, ilo ja riemu! 

Ne ovat täydelliset! 

Inspiroivia, selkeitä ja ah, niin herkullisia reseptejä sisältäviä.

Huominen vapaa päivä on pyhitetty keksien leipomiselle. 

Voi onni!

Taas niitä käpyjä

No nii-in. 

Kun hurahtaa johonkin, niin sitten kanssa hurahdetaan. 

Tällä kertaa pakonomaiseen työstöön ovat joutuneet useammassa postauksessa esitellyt kävyt. Ei mulla ole muuta selitystä kuin että ne on niin kivoja. Pakkohan niistä on silloin tehdä jotain vielä kivempaa.

Eilen sitten väkersin yhdessä bestikseni, kuumaliimapistoolin, kanssa. Ja ai juku miten näppärästi syntyikään kranssi. Äärimmäisen simppeliä ja vaivatonta. Muutama valkoinen helmi sekaan ja avot, son siinä. Uusi kranssi ulko-oveen ripustettavaksi. Siitä se moikkailee iloisesti postisetää, naapureita ja tietenkin meitä.

Vielä olisi käpyjä jäljellä. Saas nähdä minkälaisen inspiksen niistä kehittelen.

Valkoista

Ne ovat nyt valmiit. 

Valkoiset kävyt. 

Halpoja, helppoja tehdä ja kauniita katsella.

Taattu onnistuminen.

Tää tyttö tykkää.

Valkoisen voittokulku jatkuu.

Kuvausrekvisiittana Sokoksen 3+1 päiviltä bongattu, ja ostettu, Pentikin jalallinen tarjotin. Rakkautta ensisilmäyksellä.

Onni on syksy

Rakastettavan syksyinen keli: vettä ripsii ikkunan peltireunukseen ja ilmassa tuoksuu raikkaus (tai no, niin raikasta kuin kaupungissa pystyy tuoksumaan). Aamulla oli taas kotvasen pidempään pimeää. Ihanaa. Rakastettavaa. 

Mikään ei ahdista ja purista rinta-alaa. Allergia on väistynyt hapen tieltä ja mieli kulkee jouhevasti asiasta toiseen. Hyppelee kotihommista näpertelyihin, viivähtää hetken työasioissa ja palaa takaisin kotoiluun. Kylpyhuoneessa pesukone hyrisee pehmeästi, alakerran naapurista kuuluu vaimeaa pauketta kylppärirempan edistyessä. Rauhallinen aamu, vapaa päivä edessä. Mahdollisuuksia tehdä mitä vain. 

Ehkäpä käyn käsiksi käpyprojektiin. Tai sitten otan hyppysiini neulepuikot ja katson leffan. Mahdollisuuksia, mahdollisuuksia.

Ja nyt ne on auki...

Syksy rauhoittaa ja innostaa. Keho rentoutuu kesän rääkistä ja mieli juoksee omille villeille matkoilleen. Tuntuu, että ajatukset kulkee huomattavasti jouhevammin. Näin on ollut aina. Syksy saa minut eloon. Kesä on jotenkin niin pirskaleen ahdistavaa aikaa. Silloin pitäisi keretä tehdä sitä, tätä ja tuota. Pitäisi käydä siellä ja täällä. Pitäisi. Pitäisi. Pitäisi.

Ja pah.

Koko kesä on täysin yliarvostettua aikaa. Nihkeää, kuumaa, tuskastuttavaa. Ötököitä, hapettomuutta. Pyh.

Onneksi se on jo poissa. 

Onni on syksy.

Ihana ihana viikonloppu

Ihastuttavan vapaa viikonloppu.

Täynnä touhuilua, leveitä hymyjä, rentoilua. 

Pakahduttavaa riemua siitä, että viikonloppu on pidempi kuin vain yksi päivä, sunnuntai.

Nautittavaa.

Eilen käytiin käpymetsällä. Aivan, metsällä, käpyjä keräämässä.

Olen lapsellisen iloinen huomatessani, että männynkävyt aukeavat, kun ne tuodaan sisälle kuivumaan. Tämä asia ei ole ollut minulle itsestään selvyys, koska en ole ennen niin tehnyt, en ainakaan tiedostaen. Nyt kuitenkin tein ja olin oikeasti todella iloinen, kun huomasin teoriani pitävän paikkaansa. Ne todellakin aukeavat! Ja siten mahdollistavat DIY-projektin, jossa ne pääsevät valkoiseen maalikylpyyn ja lopulta joulukoristeiksi. Kyllä, joulukoristeiksi. 

Monet tekevät kävyistä myös "sytykeruusuja". Siis niitä, joissa munakennoista muotoillut ruusut dipataan sulatettuun steariiniin. Ajattelin, että voisinpa kokeilla sitä itsekkin. Vanhemmilleni olen väkertänyt monet ruusut, ja olenpa niitä myös myyjäisissä kaupannut. Isäni onkin antanut niille hyväksyvän tuomion. Ne oikeasti toimivat! Äitini on sen verran höpsö ettei mukamas henno käyttää niitä, vaikka käyttöönhän ne on tehty. Ovat mukamas niin kauniita ettei niitä henno polttaa. Pah ja pyh, sanon minä. Uuniin vain!

Kenties vanhemmilleni on kohta vinopino käpysytykkeitä. Tai sitten kaikki menevät joulukoristeisiin. Se selvinnee jossain vaiheessa. 

Vielä kiinni...

Mutta nyt minä kipitän takaisin viikonloppuilemaan. Luvassa on ainakin happikylpy Antikkalan rinteillä ja masun täydennystä Husbändin makoisalla pataruoalla. Ai että, kyllä tämän tytön kelpaa! 

Ai niin, jouluun on enää 93 päivää.

Ankaraa pohdintaa

Mietin tässä yksi päivä, että miten paljon on oma päänsisäinen maailma joutunut (/päässyt, riippuu miltä kantilta asioita katsoo) heittämään volttia. Ensinnäkin valmistuin. Se oli suuresti odotettu ja kauan kaivattu asia, mutta samalla äärimmäisen pelottava ja ahdistava asia. Turvallinen ja hyväksi havaittu maailma mureni, kun ei enää voinutkaan turvautua kouluun. Nyt pitäisi pärjätä näillä tiedoilla ja taidoilla. Pitäisi osata itse tehdä kaikki valinnat. Ei ole enää opettajia tukemassa ja olemassa varmistusjoukkoina. Minä olen nyt itse itseni tuki ja varmistelija. Kaikki seitsemän vuoden aikana hamstraamani tiedot tulisi taata ammattilaisuuden.

Niin, siis ammattilainen. Tällä hetkellä olen vaatemyyjänä. Tähänkö tämä kaikki johti? Ei siinä, asiakaspalvelutyö on mukavaa ja olenhan edelleenkin tekemisissä vaatteiden kanssa. Mutta silti. Opiskelinko ankarasti seitsemän vuotta, jotta pääsen vaatemyyjäksi? En halua etelään töihin, koska en vain pidä etelän kaupungeista. Niissä on kiva vierailla, mutta sinne muuttaminen on täysin vieras ajatus. Ei kiitos. Olenko siis sen vuoksi tuomittu olemaan vain vaatemyyjä? Vain. Rajusti sanottu. 

Olen tietenkin tyytyväinen ja iloinen, että pääsen edes jotenkin hyödyntämään tietojani ja kokemuksiani. Useampi asiakas on jo kerennyt kiittelemään asiantuntevuutta, joten kyllä minä jotain osaan. Olen siis todistanut olevani ammattilainen kyseisellä alalla. Hyvä minä! 

Mutta saako sitä tavoitella enemmän? Kaivata enemmän? Tavoitella kuuta taivaalta? Seitsemän vuotta sanoin ei monelle mielenkiintoiselle asialle, koska ei ollut aikaa. Minulla oli aikaa vain koululle, opiskelulle, itsensä kehittämiselle. Sanoin kyllä vain sellaisille asioille, jotka kehittivät ammattitaitoa. Enkö jo sen vuoksi ole oikeutettu tavoittelemaan jotain enemmän? Saanko tuntea olevani oikeutettu johonkin suurempaan vai tulisiko minun tyytyä tähän? Olla tyytyväinen, että olen edes saanut töitä?

Työkriiseilyn ohella olen menneen kesän aikana pohtinut ankarasti perhesuhteita. Olen esikoinen, kuopus, ainokainen. Olen ollut parisuhteessa yhdeksän vuoden ajan, josta naimisissa reilut 2,5 vuotta. Naimisiin menon hetkellä koin jonkinmoisen ahaa-elämyksen. Olin ennen hyvin uskollinen vanhemmilleni. Kuuntelin heitä ja heidän neuvojaan milteipä kyseenalaistamatta, mutta naimisiin mennessä asia kääntyi päälaelleen. Nyt olen täysin uskollinen (huono sana, mutta kelvatkoon) miehelleni. En ehkä osaa selittää mitä mielessäni tapahtui, mutta ehkä sana 'irrottautuminen' voisi kuvastaa tilannetta. Päästin vanhemmistani irti naimisiin menon hetkellä.  Jos joku kysyy millainen perhe minulla on, sanon että minä ja mies. 

Seurustelumme alussa olin vielä lapsi, juuri 19-vuotta täyttänyt. En silloin vielä ymmärtänyt kyseenalaistaa vanhempieni neuvoja ja ajatuksia. Pidin niitä ainoina oikeina hyvin sinisilmäisesti. Elämä on kuitenkin opettanut ja pakottunut kohtaamaan asiat. Olen ikäänkuin pitänyt silmieni edessä sidettä, jotta en ole nähnyt asioita niin kuin minä ne oikeasti näen. Olen kauan katsellut maailmaa toisten silmien kautta. Tämän asian ymmärtäminen ja hyväksyminen on vienyt aikaa. En ajattele asioista samanlailla vanhempieni kanssa. Olen erimieltä monesta asiasta, en tietenkään kaikesta. Tottakai olen kiitollinen kaikesta mitä heiltä olen saanut, mutta ei se tarkoita ettenkö voisi kyseenalaistaa asioita. Tätä asiaa olen pohtinut pitkin kesää ja syksyä. Olen potenut huonoa omaatuntoa, kun olen erimieltä monesta asiasta. En hyväksy vanhempieni mielipiteitä pureskelematta, en usko heidän sanomisiaan sinisilmäisesti. Haluan itse tutkia ja päättää mitä mieltä olen. Koska en enää ole vain heidän lapsensa, vaan olen minä. Vaimo, aikuinen, minä. Olen nähnyt ja kokenut, miettinyt ja tuumaillut. 

Olen äärimmäisen tunteellinen ihminen. Mietin asioita monelta kantilta ja kauan. Husbändi aina voivottelee, kun en osaa päättää. Enhän minä osaakaan, en ainakaan kaupassa. En tiedä minkä sipsipussin ottaisin tai ottaisinko sittenkin suklaapatukan, pizzapaikassa menen aivan lukkoon, jos minulta kysytään haluanko pizzaani oreganoa. Haluan aina pohtia asioita monelta kantilta, jotta en sitten pety ja harmittele valintojani. Näin on käynyt tänäkin kesänä. Olen vaihtanut työpaikkaa pitkällisen tuumailun jälkeen. Lähdin tutusta ja turvallisesta tuntemattomaan. Olen miettinut perhesuhteita ja koittanut hyväksyä sen tosiasian, että perhesuhteet ovat muodostuneet uudenlaisiksi oman henkisen kasvun myötä. Olen kriiseillyt ihan todella. Henkistä kasvua, oman itsensä hyväksymistä on ollut paljon. Tällä hetkellä koitan tehdä itseni kanssa sovun siitä että saan ajatella asioista niin kuin niistä ajattelen. Tämä elämä on kuitenkin minun. Ei kenenkään muun, vain minun. Elämääni vaikuttaa moni asia ja moni henkilö, mutta loppujen lopuksi elämme itsellemme.

Tänään

on vapaa päivä. Pyykkikone pyörittää viikon likapyykkejä ja minä aion katsoa leffan jos toisenkin. Syksyinen keli kyllä houkuttelisi leipomaan, mutta taidan tänään tyytyä vain suunnittelemaan asioita. Eikös se niin ollut, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty? Aion toteuttaa tätä ideologiaa ja antaa ajatusten kiertää kehää.

Eilen illalla niska-hartia kipu oli taas valtaisa. Päätin napata 800 buranan ennen nukkumaan menoa, ja voi onni, että tein sen. Nukuin äärimmäisen sikeästi ja ilman kivun häivää. Tänä aamuna herätessäni oli olo kuin uudesti syntyneellä. Ei kipuja eikä kolotuksia, käsiä ei jomottanut. Ihanaa. Minulle voimakkaat särkylääkkeet ovat todella tainnuttavia, enhän käytä juuri mitään piristeitä. Teen voisi luokitella vahvimmaksi piristeeksi mitä käytän, joten voi vain kuvitella miten tuollainen vahva särkylääke tainnuttaa. Joskus tosin saatan ottaa pari hömpsyä energiajuomasta ja silloin alan kikattelemaan hervottomasti. Husbändi onkin sitä mieltä, että parempi on, jos en koskisi koko energiajuomaan, koska kuulemma muutun silloin hyvin arvelluttavaksi... hm, en ole kyllä itse samaa mieltä. Tietenkään. 

Tänään siis laitan tukan ponnarille, villasukat jalkaan ja köllähdän sohvalle peiton kera katselamaan leffoja. Ensimmäisenä on vuorossa Red Riding Hood, jonka kyllä olen jo nähnyt. Tyyliini kuuluu, että samat leffat tulee katsottua useampaan otteeseen, varsinkin silloin kun ne ovat hyviä. Toiseksi leffaksi pääsee luultavasti Yksin kotona 2, koska jouluun on enää 92 päivää aikaa ja joulun odotus ja valmistelu voi jo todellakin alkaa. 

ps. kolme joululahjaa on jo hankittu ja yhden valmistus aloitettu

Tottumista

on havaittavissa. Rutiineihin sovittautumista ja joukkoon sulautumista. Työ on alkanut tuntumaan jo omalta. Tiedän suurinpiirtein mitä pitää tehdä ja miten. Asiakkailtakin olen saanut positiivista palautetta, jeij! Kyllä tämä tästä! Arki on alkanut rullaamaan uusien aikataulujen ympärillä ihan jouhevasti. Aamun tunnit ennen töihin lähtöä pitäisi osata kuluttaa tehokkaammin, kuten lenkkeilemällä/siivoamalla, mutta kun ei aina jaksa. Illalla niskaa särkee niin kovasti, että pelottaa miten sille sitten käy, jos jo aamusta rehkii.
Ehkä ei pitäisi asettaa itselleen mitään pakkotekemisiä heti aamuun, vaan "vain" eläisi ja tekisi sitä mikä hyvältä tuntuu. Usein tuppaa tämä elämä menemään silkaksi suorittamiseksi. Pitäisi välillä muistaa pysähtyä ja tutkailla maailmaa kiireettömästi, suunnittelematta. Se on vain niin vaikeaa. Tässä on jo monen vuoden ajan tottunut tekemään tsiljoona asiaa yhtä aikaa ja sitten kun ei enää tarvitsekaan revetä joka suuntaan, niin ei osaa nauttia siitä tekemättömyydestä. Vapaat hetket ovat oikeasti vapaita hetkiä ja silloin voi tehdä mitä lystäjää. Mutta mitäs minun sitten tekisi mieli tehdä?! En tiedä. Elämä vaatii opettelua.

Nenänpää jauhoissa

ja pesuallas täynnä likaisia astioita. Tänä aamuna testasin uutta reseptiä ja leivoin jotain jo niin tuttua. Työkavereilta saadusta kirjasta bongattu suklaaleipästen ohje tuli nyt sitten testattua. Äärimmäisen helppoja ja nopeita tehdä, ja mikä parasta, äärimmäisen maukkaita. Näitä teen kyllä toistekin!

Toisena leipomuksena oli tutut vanhat hillotäytteiset ja suklaapäällysteiset cupcaket. Ne kun on taattu hitti ja onnistuvat aina. Päätin, että teen jotain varmaa, jos uusi resepti osoittautuukin täydeksi sudeksi. Näin kumoan epäonnistumisen tunteen ja saan luotua itselleni illuusion, että osaan minä sentäs jotain. Onnekseni, ja ihmetyksekseni, uusi resepti kuitenkin osoittautui oikein mainioksi, joten tänä aamuna olen tuntenut oloni oikein eteväksi leipuriksi. :D

EDIT:

Leipomusten ohjeet tulevat tässä:

Pienet suklaaleivät (neljälle)

5 rkl suolatonta voita ja ylimääräistä voiteluun
225 g jauhoja ja ylimääräistä jauhottamiseen
2 tl leivinjauhetta
1 rkl hienoasokeria
50 g suklaarakeita (toimii myös ihan suklaalevyn palatkin, jotka on pienitty pikkasiksi)
1,5 dl maitoa ja ylimääräistä sivelyyn

Kuumenna uuni 220 asteeseen. Voitele uunipannu kevyesti. Siivilöi jauhot ja leivinjauhe kulhoon. Leikkaa voi pieniksi paloiksi ja lisää ne jauhoihin. Nypi taikina nokareiksi.

Lisää sekaan sokeri ja suklaarakeet. Kaada vähitellen sekaan niin paljon maitoa, että saat pehmeää taikinaa.

Kauli taikina kevyesti jauhotetulla työtasolla 10-15 cm:n kokoiseksi ja noin 2,5 cm paksuikseksi suorakulmioksi ja leikkaa se 9 neliöön.

Siirrä neliöt uunipannulle jättäen niiden väliin riittävästi tyhjää tilaa.

Sivele pintaan hiukan maitoa ja paista esilämmitetyssä uunissa 10-12 minuuttia, kunnes leivät kohoavat ja ovat kullanruskeita.

Ohje: Suklaaunelmat- kirjasta


Hillocupcaket suklaakuorrutteella

2,4 dl suolatonta voita
3,6 dl jauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1,8 dl sokeria
2 isoa munaa
1,5 tl vaniljauutetta
1,2 dl + 2 tl maitoa
2,4 dl tomusokeria
0,6 dl kaakaota
hilloa (erityisen makoisia tulee omppuhilloon tehtyinä)

200 astetta, n.20 min.

Sekoita jauhot, leivinjauhe ja 3/4 tl suolaa sekaisin keskenään. Vatkaa sokeria ja 1,2 dl sulatettu voita, kunnes seos on kevyttä ja ilmavaa. Lisää joukkoon munat yksi kerrallaan. Lisää sekaan 1 tl vaniljauutetta. Lisää jauhoseos ja 1,2 dl maitoa sekaan. Jaottele taikina vuokiin ja pistä paistumaan.

Sekoita keskenään tomusokeri, kaakao ja 1/4 tl suolaa. Vatkaa 1,2 dl sulatettua voita sekaan, kunnes seos on ilmavaa ja kevyttä. Sekoita rauhallisesti tomusokerikaakaoseos joukkoon. Lisää joukkoon 2 tl maitoa ja 1/2 tl vaniljauutetta. Sekoita, kunnes kuorrute on ilmavaa ja kevyttä.

Leikkaa jokaisen jäähtyneen cupcaken päältä pieni pala pois ja täytä kolo hillolla. Lisää kuorrute.

Nauti!

Ohje: Martha Stewartin sivuilta
Suomentanut: minä itte

Ps. Lupaan jatkossa kirjoittaa ohjeet aina, kun esittelen tuotoksiani.. :)

 

Valkoinen valloittaa, osa 2

Valkoisempaa kotia ollaan jälleen askel lähempänä. Väkersin joku aika sitten valkoisen taulun, johon käytin silkkiä ja ison kasan valkoisia nappeja. Kaikki ainekset löytyivät kotoa, joko uutuuttaan hohtelevina tai uuteen elämään haluavina. Taustana toimii pahveja ja kiinnityksessä käytin apuna niin teippiä kuin myös kuumaliimapyssyä. Taulu oli jo puolikkaan päivän seinällä, mutta sitten se jo päättikin rämähtää alas. Ei pitänyt kiinnitysmekanismit. Eilen sitten korjasin tämänkin ongelman ja ainakin vielä toistaiseksi on taulu pysynyt seinällä. Jännityksellä odotan mikä yö se rämähtää niskaan aiheuttaen hyperventilointia ja alle kastelua. Raportoin asiasta sitten, jos näin pääsee käymään. Tai sitten en.

Samaisista aineksista olevat tyynyt (silkkiä + nappeja) hohtelevat sängyllä seuranaan perhostyynyt (Ellokselta viime keväänä tilatut) sekä itse virkkaama torkkupeitto. Torkkupeitto on taivaallisen pehmeä ja lämpöinen, vaikka onkin kovin reikäisä.

Onnekkaan tehokasta

Sanoisin jopa, että olen ollut tänään ylitehokkaalla tuulella. Aamulla suoritin siivouksen. Kyllä, suoritin. En nauti siivoamisesta laisinkaan, en etenkään imuroinnista. Toki rakastan sitä hetkeä, kun puhdas koti kiiltelee ja tuoksuu muullekin kuin märille kengille, mutta saapuminen siihen pisteeseen ei ole mitenkään nautinnollista. Toisaalta minun pitäisi saada suuria kicksejä siitä, että järjestelen asioita, koska olen tällainen.. no, perfektionisti ja turhan tarkka pölynipottaja, mutta siltikään en pidä siivoamisesta. Paljon mieluummin kuluttaisin aikaani esim. näpertäen jotain tai surffailen blogeissa.

Siivous-suorituksen jälkeen pääsin huomattavasti miellyttävämpiin toimiin. Kipaisin Nappiin ja Nauhaan ostamaan anopille nappeja ja nauhoja (hih). Samalla käynnillä tsekkailin uusimpia tuulia lankarintamalla ja sitten.. minä tein löydön! Sellaisen löydön, joka kirvoittaa neulojan huulille muikean hymyn ja lompakkoon helpottuneen sävähdyksen. Löysin (ja ostin, tietenkin!) puiset, kokoa 15 olevat, puikot 6,20 €:lla!!! Ekologisesti valmistetut PAKSUT puiset puikot! Voi taivas! Siitähän se ilo repesi. Toistelin ihmetystäni suureen ääneen ja sain ymmärtäväisiä katseita kanssaneulojilta. Tai ainakin olin tulkitsevinani katseet ymmärtäväisiksi, voihan se toki olla, että toiset ajattelivat minun höyrähtäneen. Mikä kyllä pitää paikkansa, ei sillä.

Riemastuneena iloisesta puikkoepisodista päätin kipaista myös AK:hon (Askartelukulmaan), josko vaikka tekisin lisää löytöjä. Ja jo vain, siellähän oli huovutusvillat alennuksessa (ostin värjättyjä villoja joulupuuhasteluihin)! Jestamadaale, kun olin iloinen niistäkin! Jokainen säästetty sentti on kuitenkin aina kotiinpäin. Tämä päivä on ollut oikea riemuvoitto käsityöläisyydelle, ainakin noin niin kuin lompakon kannalta. Niskat tosin voivat olla toista mieltä, mutta minäpä en niitä kuuntelekaan. En ainakaan ennen kuin ne tekevät taas totaalisen stopin.

Olen tässä jo pitkän tovin haikaillut kampaajalle ja koska aamupäivä oli sujunut niin mallikkaasti, niin päätin käydä katsomassa olisikohan mahdollista päästä hiusten leikkuuseen ilman ajanvarausta. Ja kuinkas kävikään? No minähän pääsin odottelematta kampaajan käsittelyyn! Nips naps ja pian oli tukka 10 cm lyhyempi. Kukkaro keveni hitusen enemmän, kun samalla ostin Tigin shampoota ja balsamia. Päätin kuitenkin panostaa aineisiin, kun Tigin tuotteet kuitenkin ovat taattua laatua. Jättipurnukat kestävätkin miltei vuoden, joten ei niille sitten kuitenkaan ihan mahdoton hinta loppupeleissä jää. Tai niin ainakin uskottelen itselleni etten pode huonoa omaatuntoa kalliista aineista.

Jännitystä kampaajalla oloon toi se, että autoparkin aika oli loppumassa.. ja loppuikin kesken kaiken. En kuitenkaan saanut sakkoja, mikä on suuri ihme. Sillä alueella kun kuitenkin liikkuu harva se hetki parkkipirkkoja lappujensa kanssa. Tuumailinkin siinä autoon kavutessani, että oiskohan tänään pitänyt lotota. On nimittäin ollut niin hyvä tuuri. Vielähän tuota ehtisi..

Kampaajan jälkeen suuntasin verotoimistolle. Luulin sen olevan tietyssä paikassa, mutta eipäs ollutkaan. Sepä olikin mennyt muuttamaan jonnekin, maille tietämättömille. Asiasta suivaantuneena päätin tekaista kaikista ennakkoluuloista ja epävarmuudesta huolimatta uuden verokortin netissä. Ja hyvinhän se loppujen lopuksi meni. Uusi verokortti kopsahtaa postiluukusta maanantaina. Näppärää sanoisin. Saavat verotoimiston tädit tästä lähtien tehdä muita hommia, sillä tämä pimukka tekee verokorttinsa itse. Ni.

Niin ja pyöräytinhän minä myös melko muikeanoloisen lihakeitonkin. Noin niin kuin siinä kaiken muun hommailun sivussa. Niin ja korjasin taulun. Taisin kehitellä mielessä myös parit joululahjaideat. Keksin myös joulukoristeita ja niiden toteutustapoja.

Millonkahan musta loppuu virta?

Me

täytämme tänään 9 vuotta.

Minusta ja sinusta on tullut me. Ei ole enää kahta, on vain yksi, me. Ajatukset, tunteet, toiveet, haaveet. Meidän. Sinun ja minun. Tottakai on myös sinä ja minä, erillään. Tietenkin. Eihän muuten voisi olla meitä, ei ilman sinua ja minua. Mutta juuri se, että sinä olet sinä ja minä olen minä, tekee meistä "meidät". Sinun ehtymätön ymmärryksesi, huumorin pilkkeesi, luottamuksesi asioiden järjestymiseen, lempeytesi ja ailahtelevaisuutesi, sekä minun äkkipikaisuuteni, tulisuuteni ja huumorini. Niistä syntyy me.

Rinnalla on paras ystävä. Sanoittakin ymmärtävä, kipuilut ja riemastukset jakava sielun toinen puolikas. Joka päivä, nyt ja aina.

Mä Sä

Töitä ja haaveilua

Huh huh! Ensimmäinen viikko takana uudessa työpaikassa. Johan oli menoa ja vilskettä, yksi muotinäytöskin mahtui viikkoon! Uudet työkaverit, uudet kuviot, tavat ja tehtävät. Paljon pieneen päähän tumpattavaa tietoa. Kaippa minä sinne sopeudun, muovaudun osaksi joukkiota.

Menneiden viikkojen aikana on päässä alkanut muovautumaan uusi bisnesidea. Taas uusi. Johan minulla näitä on muutamia.. mutta katsotaan nyt. Ensin pitää oppia ja olla toisilla hommissa. Katsoa ja kehitellä. Ehkä jonain päivänä toteutan haaveeni ja perustan sen jonkin.. sisuksissani jyllää pieni yrittäjä ja se on pakko ennenpitkää päästä valloilleen. Tarvitsen tosin sitä ennen aimoannoksen rohkeutta, niin ja tietoa.

Eilen näin taas trailerin Midnight in Paris-leffasta. Ja voi pojat miten haluan nähdäkään sen! Tai paremminkin, haluan takaisin Pariisiin!! Huokaus. Maailman kaunein kaupunkin, visualistin unelma. Huokaus. Koetan saada Husbändin houkutelluksi leffaan.. saas nähdä kuinka käy.

Suklaaunelmia

Ollapa elämä suklaisan ihanaa. Pehmeää ja unelmanomaista. Luotettavan nautinnollista. Eihän se aina näin ole, mutta työkavereilta läksiäislahjaksi saatu Suklaaunelmat-kirja vie ainakin hitusen lähemmäs suklaisampaa elämää. Bongasin kirjasta jo monta sellaista reseptiä joita on aivan pakko päästä piakkoin testailemaan. Yksi resepti, Pienet suklaaleivät, tuo auttamattomasti mieleen Pariisin. Niitä on siis aivan pakko tehdä! Ja pian!

Kiitoksia vielä ihastuttavilla työkavereilleni lahjasta! Se osui ja upposi! Kyllä te mut tunnette! ;)

Pienet suklaaleivät

Missisippiläinen mud pie

Hui!

Allekirjoitukset on taiteiltu paperiin ja uusi työ on aloitettu! Hui, sanoisin! Opittavaa ja muistettavaa on vaikka kuinka, uusia työkavereita on joukkioksi asti. Tehtävää on paljon, mutten oikein tiedä mitä tekisin ja missä tekisin. Inhoan olla tiellä ja vastuksina. Tahdon tietää mitä, miksi, missä, kuinka. Ehkä tämä on alkukankeutta. Olen kyllä nopea oppimaan, että eiköhän tämä tästä. Sitkeästi kuin vain yritän, niin eiköhän sieltä niitä onnistumisen tunteitakin ala tulemaan. Toivottavasti...

Tänään on viimeinen palaveri vanhalla työpaikalla. Leipasin aamun ratoksi herkullisia (silloin kun ne onnistuvat) yllärikeksejä viemisiksi. Pitää vielä maistattaa tekeleitäni Husbändillä. Saan siten varmuuden siitä ovatko ne vieraskoreita ja syömäkelpoisia.

Kuva: Martha Stewart Surprise Cookies

Valkoinen valloittaa

Valkoisen voittokulku jatkuu. Pensseli pyörähtää ja muuttaa vanhaa uudeksi. Virkkuukoukku sutkajaa ja muodostaa patalappuja ja koreja. Kaupan alehyllyltä löytynyt joulukoriste (lamelli?) muuttuu kaitaliinaksi ja halppismerkin tuoli osoittautuu aarteeksi. Kaiken ei aina tarvitse maksaa maltaita. Täytyy nähdä ja visioida, muuttaa vanha uudeksi, hyödyntää jo olemassa olevia materiaaleja. Meillä sisustetaan pienellä budjetilla ja pikku hiljaa. Oman näköistä syntyy tekemällä, tuumimalla, itselleen valmistamalla.

Etsy

..on sivusto, jolta löytyy monenmoista tuotetta monenmoiselta tekijältä. Kärsivällisesti etsimällä voi löytää todella mielenkiintoisia ja upeita tuotteita aina koruista vaatteisiin ja taideteoksiin asti. Parasta koko sivustossa on sen helppokäyttöisyys ja tuotteiden valtava kirjo. Oikeasti todella valtava kirjo. Voit helposti uppoutua yhteen kategoriaan useammaksi tunniksi ja siltikin sinne jää vielä paljon pengottavaa. Ihan oikeasti. Jos ei jotain hyvää, niin jotain huonoakin... Sivustolla on valitettavan paljon huonosti valmistettuja ja kehnosti suunniteltuja tuotteita. Siksi siellä surffailluun tarvitaankin kärsivällisyyttä. Tuotteita ja uusia myyjiä tulee jatkuvasti lisää ja helmien löytäminen turhan roinan seasta on joskus onnen kauppaa. Onhan se superhienoa, että käsityöläisille on tällainen kanava omien tuotteidensa myyntiin, mutta oikeasti, tarvitsisiko siellä myydä ihan minkätasoista tuotetta vain? Kysynpä vain.

No mutta, oli miten oli, roinaa tahi ei, niin sieltä kuitenkin saa hirmuisesti ideoita omiin näpertelyihin sekä pitkän listan lahjatoiveita. Bongailin tässä yksi päivä sieltä herkullisia koruja, joita taiteilee "Mama's little babies". Tämä kalifornialainen käsityölaisnainen valmistaa jokaisen korun rakkaudella ja suurella huolella omalla studiollaan. Rakkaus välittyy ainakin minulle asti ja tahdonkin omaan korukokoelmaani monta hänen tuotettaan! Ihania! Eikö vain?!

Syksy!!

Ah! Se on täällä vuoden toiseksi paras vuodenaika: syksy! Täydellinen kaikessa tummuudessaan ja värikylläisyydessään. Sade ropisee ikkunapeltiä vasten.. Märät lahkeet ja sateenvarjon keikuttelua olalla. Kynttilöitä ja pullan tuoksua.. Viileys, joka pakottaa (lue: antaa vihdoin luvan) pukemaan villaa ylle kaulaliinan, pipon, käsineiden ja paidan muodossa. Kirpsakkuutta, nenänpään kylmenemistä. Täydellistä!
Syksyllä herään eloon! Inhottava kesä on vihdoin takanapäin ja allergialääkkeiden napsinta on vain muisto vain! Enää ei väsytä ja keljuta, nyt eletään! On viileää! Pimeää! Kirpeää!
Peiton voi rontata sohvalle ja käpertyä sen sisään, teemuki kämmenten väliin ja nokka kohden telkkua, josta vihdoinkin alkaa tulemaan uusia jaksoja lemppariohjelmista. Voiko olla täydellisempää?! No voi tietenkin! Talvi! Mutta sitä ennen nautin syksystä ja sen suomasta kauneudesta ja täydellisyydestä! Voi onni!

Kävin jälleen kerran Yamamoton sivuilla ihailemassa herran luovuutta. Voi taivas mitä ihanuuksia sieltä löytyykään.. mustaa, harmaata, villaa! Tämä tyttö on myyty!

 

Pelokasta ja lisää sarjoja

Tänään on ensimmäinen työpäivä loman ja saikun jälkeen. Pelottaa. Lääkärisetä oli sitä mieltä, että en saisi nostella mitään painavaa vähään aikaan. Noh, töissä niitä painavia asioita on aika monta. Järkevä ei siis menisi töihin, MUTTA kun en kehtaa hankkia lisää saikkua. Niska ei kipuile enää mahdottomasti, mutta on arka ja tulehtunut. Ei hyvä siis. Sitkeästi koitan tämän päivän mennä ja katson sitten miltä tuntuu. Oliko aivan mahdoton ajatus mennä töihin vai unohtuuko kipuilu töitä tehdessä? Entä jos kivut ovatkin vain pääni sisäisiä, kuviteltuja? Se selviää tänään. Luulosairas tai sairas. Jompskinkumpsin. En tiedä kumpi vaihtoehto olisi parempi. Ehkä se luulosairas. Peukut tanaan, että kaikki menee hyvin ja en joudu lisäsaikulle.

Eilen hehkutin muutamia sarjoja. Listasta jäi kuitenkin pois tuoreimmat lempparit eli True Blood ja SOA (Sons of Anarchy). Jälkimmäinen on superlemppari. Olin aluksi, että no tämä nyt vaan on taas tämmönen miesten egon pullistelu ohjelma, mitä se kyllä onkin, mutta on se jotain muutakin. Siinähän pahat pojat tekee hyvää pahalla, kieroutuneesti, mutta suurella sydämellä. Jännästi sitä vain on niitten pahis-hyvisten puolella ja on niin menossa mukana ja jännää miten hurmureille käy. Sarjassa on superoutoa myös se, että minä olen ollut vannoutunut tummakutristen miesten ihannoija, ja SONsin myötä havaitsin kuolaavani päätähtöstä, joka on blondi. Siis tsiisus! Tämä on suuri juttu! Minä kun haksahdan johonkin tai olen jostain jotain mieltä, niin minä sitten olen sitä mieltä, hamaan loppuun asti. Tai no, pitkällinen totuttaminen vaaditaan, että minä poikkean hyväksi havaitsemastani asiasta täysin toiselle kannalle. Joten tämä blondin herkun kuolaaminen on jotain suurta. Mutta en valita, kuolaan vain.

Ja True Blood. En ole ainokainen joka siihen on jumahtanut. Minulle ei tarvitse olla kuin muutama vamppyyri/ihmissusi ja tsadam, olen koukussa. Niin kävi tämänkin sarjan kanssa. Ja olihan se nyt hätkähdyttävä kaikessa.. hmm.. paljas ihoudessaan, noin niin kuin nätisti sanottuna. Kirjoihin verrattuna sarja on jotain aivan muuta. Jokainen kausi myötäilee hitusen kirjaa, mutta muuten mennään ihan omissa sfääreissä. Enkä minä sitä pistä pahakseen. True Blood on oikein mielenkiintoinen ja viihdyttävä sarja kaikesta huolimatta.

Edit: Päivästä selvitty hengissä ja kokonaisena. Niskaa jomottaa ja kättä vihloo, mutta selvisinpä kuitenkin! Huominen vapaa auttaa parantelemaan tämän päiväisiä ruhjeita. Mutta jeij! Selvisin!