Lamaannuttavaa

Elämä tosiaan voi olla äärimmäisen lamaannuttavaa.
Blogini nimeksi varmaan pitäisi muuttaa "Sairaan muotoiltua" tai jotain muuta yhtä nerokasta.
Ei nimittäin tämä muotoilijan alku pääse hetkeen muotoilemaan yhtään mitään.
Neulonta, käsityöt ja oikeastaan kaikki mikä on pitänyt minut järjissään on kiellettyä.
Seuraavan kuukauden ajan minä olen.
En tee mitään.
Vain olen.
Voitteko kuvitella kuinka kauhea ajatus tuo on?
En saa tehdä mitään.
Minähän teen aina jotain.
Koko ajan käsissä on kutimet tai jokin muu väkerrettävä.
Aina.
Sormet oikein syyhyää päästä tekemään ja luomaan ajatuksissa pörrääviä ideoita.

Toisaalta, kuukausi on lyhyt aika verrattuna siihen, että voin halvaantua.
Neliraajahalvaus ei todellakaan ole meikäläisen kohdalla poissuljettu asia.
Lamaannuttava ajatus.
Selkäpiitä karmii.
Kunnon epätoivoitkut on päästelty kerran jos toisenkin.
Pelottaa niin pirusti.

Ajatuksissä pörrää ajatus: miksi?
Miksi minä?
Miksi juuri minä olen niin harvinainen ja niin pirun huono-onninen, että seuraavan kompastumisen jälkeen voin olla halvaantunut?
Voitteko kuvitella kuinka tarkkaan katson mihin astun ja miten.
Ei tee mieli halvaantua. Ei todellakaan.

Teen kaikkeni, että pysyn elämän ohkasissa naruissa kiinni.
Puristan niin kovasti, että rystyset on valkoisena.
Olen pistänyt pallot pyörimään ja tammikuussa menen Helsinkiin sellaisen rouvan vastaanotolle, että pitäisi alkaa tapahtumaan.
Minä en suostu elämään elämääni pelko persuuksissa.
En.
Minä en anna pelon lamauttaa ja pistää minua masentumaan.
En suostu.
Minä taistelen.
Oli se sitten kuinka epätoivoista, mutta ihmeitä tapahtuu.
Ehkä minäkin saan kokea ihmeen.
Ehkä saan nähdä Husbändin harmaantuvan rinnallani ja nähdä kuinka maailma muuttuu.
Lapsia emme voi saada, joten sekin asia on nyt sitten meidän puolesta päätetty.
Raskaaksi voin toki tulla, mutta synnytys vaiheessa salista poistuisi kaksi. Isä ja vauva.
Joten lapsia ei meille tule.
Ei ainakaan luonnollista reittiä.

Niin, että miksi?
Miksi kaikki tämä tapahtuu?
Olenko edellisessä elämässä ollut niin pirun paha?
Teinkö nuorempana niin pahoja juttuja, että ansaitsen tämän?
Vai onko se vain huonoa tuuria?
En usko.
Kaikelle on tarkoituksensa.
Ihmiselle annetaan juuri sen verran kuin se voi kantaa.
Niinkö se oli?
Aika vahva on sitten minun henkinen selkärankani.

Lamaannuttavaa.

Valmistautumista

Tuleva viikonloppu on vapaa.
Viimeinen vapaa viikonloppu ennen joulua.
Huisia.
Ajattelin pistellä joulun kuosiin, jotta voin nauttia siitä pidempään.
Husbändi ei ollut asiasta ihan niin innoissaan, mutta koska tietää asian olevan minulle tärkeä, myöntyi lopulta touhotukseeni.

Viikonlopun ohjelmistoon kuuluu joulunlaiton lisäksi joulumyyjäisissä ja Pikku Pietarin torikujalla vierailu. Ehkä ne virittävät vielä enemmän joulufiilikseen.
Ja eihän sitä tiedä vaikka sitä luntakin alkaisi pikku hiljaa tulemaan niin, että saataisiin kinoksia. Valkoisia täydellisiä kinoksia.

Jouluvalot on ollut esillä jo hyvän tovin. Tuovat kivasti valoa lumettomaan pimeyteen.
Puukin on saanut takaisin ylleen talvi/jouluasun enkelinsiivistä ja "kristalleista".
Joulukuusen koristeet on valmiina, ainoastaan valkoiseksi maalattujen pallojen pintaa pitää vielä hioa. Haluan palloista rouheat, joten pieni hioanta on vielä suoritettava.
Kynttiläkippoja on aseteltu sinne ja tänne, mutta vielä pitää tarkistella minnekä muualle niitä voisi tökkiä. Sillä kynttilöitähän ei voi olla koskaan liikaa.
Ja mitäs sitten vielä.. pöytäliina tilanne tulee katsastaa ja servettien oikea värisyys ja teemaan soveltuvuus.
Hirveästi ei ole tekemistä, mutta jotain pientä kuitenkin.
Loppusilauksen jouluna tuo kukat (valkoiset tulppaanit) ja herkkujen esille tuonti.
Sekä tietenkin pakettien asetteleminen valkoisen kuusemme alle.
hih-

Jouluherkut on muuten jo leivottu.
Vallinneen apatian vuoksi en saanut kuvattua yhtäkään tekelettä niiden valmistuttua.
Pakastimessa nyt kuitenkin köllii joulutorttuja (Tonttu-karkki sisuksissaan. Kandee kokeilla. On ihan himskatin hyviä!), lumikeksejä, suklaa-appelsiini-tiikerikakku sekä makeita ja suolaisia hyrriä.
Otan kuvan herkuista, kunhan ne jouluna otetaan esille nautiskeltaviksi.
Vielä toistaiseksi niitä jemmataan.

Joulun aika on jotain erityisen ihanaa.
Vaikka tänä(kin) vuonna joulun alusaika on ollut jotain ihan muuta kuin harmoonista ja rentouttavaa.
Olen kuitenkin yrittänyt löytää sisältäni lapsekkaan jouluintoilijan.
Sen, joka ei välitä vaikka suurin osa ihmisistä vain marisee joulun olevan kaupallinen.
Tottahan se on, jos siitä tehdään sellainen.
Itselle joulu on rauhoittumista ja rakkauden täyteistä aikaa.
Silloin tohotetaan, mutta vain siksi, että lähimmäisillä olisi hyvä.
Teen aina kaikkeni, että lähimmät ihmiseni saisivat tutata sen, että ovat minulle rakkaita.
Minun jouluni ei ole kaupallinen.
Ei, vaikka rakastankin (joulu)valoja, kauppojen kynttilävuoria ja joulukrääsää.
Ne tuovat vain hyvänmielen.
Kaiken ikävän keskellä on hyvä välillä heittäytyä lapsekkaaksi ja intoilla mitä pienimmästäkin asiasta. Kuten siitä, että saa rapsia auton ikkunoista kuuraa irti. Tai että sukat eivät kastuneetkaan lössäkkökelistä ja huonosta kenkävalinnasta huolimatta. Tai kuinka kaunis ilmainen joulukalenteri voikaan olla. Tai että miten kiva onkaan nähdä lasten hypistelevän töissä rekvisiitta joulupaketteja, ja toteavan, että siellä sisällä on pakko olla sukat. Pieniä asioita. Pieniä asioita, jotka muistaa silti pitkään ja tuovat hyvän mielen.
Koska ei kaiken tarvitse olla sitä otsarypyssä meininkiä. Ei vaikka tuntuisi siltä, että maailma kaatuu ympäriltä ja matto vedetään jalkojen alta.
Jouluna lapsekkuus korostuu. Ainakin minulla. Koetan aina olla hitusen Peter Pan, koska en halua vaipua liikaa pessimistiseen aikuisuuteen.
Pessimisti olen, mutta jossain on raja.
Ainakin jouluna.

Odottamista

Itsenäisyyttä on nyt juhlittu.
Vastaanotto on katsottu ja vaatteita ihasteltu.
Jälkipuintia asuista on tutkailtu tv:stä ja lehtien sivuilta.

Eilen pisteltiin lahjoja pakettiin samalla kun katsottiin (jälleen kerran!) Tuntematonta sotilasta.
On se vain sellainen elokuva että. Ilman sitä ei ole itsenäisyyspäivä sama juttu.
Vuorosanat osataan jo ulkoa, mutta silti joka kerta se osaa sykähdyttää.

Lääkäriltäkin on saatu lausunto niskan kuvista.
Hetken piti pureskella diagnoosia ja miettiä, että mitähän mieltä sitä nyt olisi.
Tällä hetkellä tunnelma on odottava, jälleen kerran.
Tohtori nimittäin lähetti kuvani neurokirurgille tutkailtavaksi.
Mitä sieltä sitten löytyi?
No, äärimmäisen harvinainen juttu (kuinkas muutenkaan?!).
Nesterakkuloita (ts. kystia) kasvaa juurikanavien ulkosuulla.
Jos rakkulat jatkavat kasvamista on selkäydin ahtaalla ja mm. halvaantumisvaara hyvin suuri.
Kuulemma on harvinaista, että rakkulat kasvavat ja että niille tarvitsisi tehdä mitään.
Niinpä varmaan.
Minä olen taatusti juuri se harvinainen potilas, jolla ne kasvaa ja joudun leikkauspöydälle.
Se harvinaistakin harvinaisempi.
Piru vie.
Miksi pitää olla näin harvinainen? Vähempikin riittäisi.
Pelko siitä, että mitään ei löydy ja kipujen aiheuttaja jää pimentoon, on nyt menneen talven juttuja. Minussa on oikeasti vikaa. Minuun oikeasti sattuu. En kuvittele. En ole hullu.

Toisaalta, hulluus voisi olla parempi.

Nyt sitten taas odotellaan.
Odotellaan uutta tietoa tilanteesta.
Odotellaan joulua.

Vuosi 2011 on ollut yhtä odottelua.
Opparin valmistumisen, valmistumisen, kesän loppumisen, matkan alkamisen, töiden alun, magneettikuviin pääsyn, joulun odottamista.
Jospa tuleva vuosi olisi sitten ratkaisujen vuosi.

Odottelua ja valmistelua

Putkessa on käyty pötköttelemässä.

Sain kuunnella radiota, valitsin YleX:n.
Mietin tovin, että oliko valinta sittenkään niin fiksu.
Putkessa kun tulisi olla mahdollisimman liikkumatta, jotta kuvat onnistuisivat, joten YleX:n hytkynauruja aiheuttavat jutut voisivat olla siinä tilanteessa hiukkasen huono juttu.
No, en hytkynyt, vaikka välillä suunpielet venyivätkin korvia kohden.

Kuvauksen jälkeen hoitsu sanoi, että kuvissa ei näkynyt esim. välilevyn pullistumaa, mutta skolioosin tapaista selkärangan vinoumaa on havaittavissa. Great.
Tähän sitten hoitsu tuumasi, että eipä hän kuitenkaan ole siinä asemassa, että voisi mennä sanomaan mitä siellä näkyy ja mitä ei.
Ei ole kuulemma valehoitsu eikä -lääkäri.
Heh heh.
Nyt sitten vain odotellaan tohtorin lausuntoa.
Se pitäisi olla tänään kuultavissa.
Pelottavaa.

Pelkään tohtorin olevan sitä mieltä, että niskassa ei ole mitään vikaa.
Jolloinka minut ja kipuni leimataan harhaluuloisiksi.
Toisaalta pelkään, että peli on menetetty.
Niskassa on jokin juttu, joka vaatii massiivisen leikkauksen, josta selviytymisprosentti on viisi.
Pelkään ja toivon.
Ihan sairasta meininkiä.

Noh, jottei elämä menisi kokonaan vamman miettimiseen, niin olenpahan saanut väkerrettyä yhtä lahjaa vaille kaikki joululahjat valmiiksi. Enää puuttuu paketointi, joka onkin sitten toinen urakka. Niidenhän kuuluu olla todella söpöjä ja kauniita.
Haastetta kehiin tuo se, että Husbändin mielestä lahjapaperin tulee olla värikästä.
Joo okei sopii, mutta minusta sen kuuluu olla myös kaunista ja tyylikästä.
Täydellisen paperin etsintä onkin ollut melkoista puuhaa. Tähän mennessä Suomalaisesta kirjakaupasta on tullut löydettyä yksi ihan passeli paperi.

Lahjojen teon lisäksi olen väkertänyt joulukoristeita valkoiseen kuuseemme.
Kävyt ovat saaneet muuntautua kirkkaiden kristallien avulla kuusenkoristeiksi ja Kontista löydetyt joulukuusenpallot ovat saaneet pintaansa hieman valkoista väriä.
Joulu alkaa hiljalleen olemaan paketissa.
Toki vielä riittää puuhaa, mutta suurimmat jutut alkavat olemaan hallussa.
Leivonnaisetkin on jo valmiina.
En ole koskaan ollut näin hyvin, ja näin ajoissa, valmistautunut joulun tulemiseen.

Husbändille väkräsin joulukalenterin.
Jokaiselle päivälle on pieni paketti.
Paketit on pakattu miehekkään söpösti ja aseteltu kauniiseen koriin.
Tänä aamuna, ennen töihin lähtöään, Husbändi näperteli päivän pakettia auki.
Paketista paljastunut teksti oli aseteltu eteisen seinällä olevan kuvan raameihin.
Hyvin passelisti, koska tekstissä luki you+me= perfect match, ja kuvassa on meidän nassut.
Uh, miten imelää.