Ankaraa pohdintaa

Mietin tässä yksi päivä, että miten paljon on oma päänsisäinen maailma joutunut (/päässyt, riippuu miltä kantilta asioita katsoo) heittämään volttia. Ensinnäkin valmistuin. Se oli suuresti odotettu ja kauan kaivattu asia, mutta samalla äärimmäisen pelottava ja ahdistava asia. Turvallinen ja hyväksi havaittu maailma mureni, kun ei enää voinutkaan turvautua kouluun. Nyt pitäisi pärjätä näillä tiedoilla ja taidoilla. Pitäisi osata itse tehdä kaikki valinnat. Ei ole enää opettajia tukemassa ja olemassa varmistusjoukkoina. Minä olen nyt itse itseni tuki ja varmistelija. Kaikki seitsemän vuoden aikana hamstraamani tiedot tulisi taata ammattilaisuuden.

Niin, siis ammattilainen. Tällä hetkellä olen vaatemyyjänä. Tähänkö tämä kaikki johti? Ei siinä, asiakaspalvelutyö on mukavaa ja olenhan edelleenkin tekemisissä vaatteiden kanssa. Mutta silti. Opiskelinko ankarasti seitsemän vuotta, jotta pääsen vaatemyyjäksi? En halua etelään töihin, koska en vain pidä etelän kaupungeista. Niissä on kiva vierailla, mutta sinne muuttaminen on täysin vieras ajatus. Ei kiitos. Olenko siis sen vuoksi tuomittu olemaan vain vaatemyyjä? Vain. Rajusti sanottu. 

Olen tietenkin tyytyväinen ja iloinen, että pääsen edes jotenkin hyödyntämään tietojani ja kokemuksiani. Useampi asiakas on jo kerennyt kiittelemään asiantuntevuutta, joten kyllä minä jotain osaan. Olen siis todistanut olevani ammattilainen kyseisellä alalla. Hyvä minä! 

Mutta saako sitä tavoitella enemmän? Kaivata enemmän? Tavoitella kuuta taivaalta? Seitsemän vuotta sanoin ei monelle mielenkiintoiselle asialle, koska ei ollut aikaa. Minulla oli aikaa vain koululle, opiskelulle, itsensä kehittämiselle. Sanoin kyllä vain sellaisille asioille, jotka kehittivät ammattitaitoa. Enkö jo sen vuoksi ole oikeutettu tavoittelemaan jotain enemmän? Saanko tuntea olevani oikeutettu johonkin suurempaan vai tulisiko minun tyytyä tähän? Olla tyytyväinen, että olen edes saanut töitä?

Työkriiseilyn ohella olen menneen kesän aikana pohtinut ankarasti perhesuhteita. Olen esikoinen, kuopus, ainokainen. Olen ollut parisuhteessa yhdeksän vuoden ajan, josta naimisissa reilut 2,5 vuotta. Naimisiin menon hetkellä koin jonkinmoisen ahaa-elämyksen. Olin ennen hyvin uskollinen vanhemmilleni. Kuuntelin heitä ja heidän neuvojaan milteipä kyseenalaistamatta, mutta naimisiin mennessä asia kääntyi päälaelleen. Nyt olen täysin uskollinen (huono sana, mutta kelvatkoon) miehelleni. En ehkä osaa selittää mitä mielessäni tapahtui, mutta ehkä sana 'irrottautuminen' voisi kuvastaa tilannetta. Päästin vanhemmistani irti naimisiin menon hetkellä.  Jos joku kysyy millainen perhe minulla on, sanon että minä ja mies. 

Seurustelumme alussa olin vielä lapsi, juuri 19-vuotta täyttänyt. En silloin vielä ymmärtänyt kyseenalaistaa vanhempieni neuvoja ja ajatuksia. Pidin niitä ainoina oikeina hyvin sinisilmäisesti. Elämä on kuitenkin opettanut ja pakottunut kohtaamaan asiat. Olen ikäänkuin pitänyt silmieni edessä sidettä, jotta en ole nähnyt asioita niin kuin minä ne oikeasti näen. Olen kauan katsellut maailmaa toisten silmien kautta. Tämän asian ymmärtäminen ja hyväksyminen on vienyt aikaa. En ajattele asioista samanlailla vanhempieni kanssa. Olen erimieltä monesta asiasta, en tietenkään kaikesta. Tottakai olen kiitollinen kaikesta mitä heiltä olen saanut, mutta ei se tarkoita ettenkö voisi kyseenalaistaa asioita. Tätä asiaa olen pohtinut pitkin kesää ja syksyä. Olen potenut huonoa omaatuntoa, kun olen erimieltä monesta asiasta. En hyväksy vanhempieni mielipiteitä pureskelematta, en usko heidän sanomisiaan sinisilmäisesti. Haluan itse tutkia ja päättää mitä mieltä olen. Koska en enää ole vain heidän lapsensa, vaan olen minä. Vaimo, aikuinen, minä. Olen nähnyt ja kokenut, miettinyt ja tuumaillut. 

Olen äärimmäisen tunteellinen ihminen. Mietin asioita monelta kantilta ja kauan. Husbändi aina voivottelee, kun en osaa päättää. Enhän minä osaakaan, en ainakaan kaupassa. En tiedä minkä sipsipussin ottaisin tai ottaisinko sittenkin suklaapatukan, pizzapaikassa menen aivan lukkoon, jos minulta kysytään haluanko pizzaani oreganoa. Haluan aina pohtia asioita monelta kantilta, jotta en sitten pety ja harmittele valintojani. Näin on käynyt tänäkin kesänä. Olen vaihtanut työpaikkaa pitkällisen tuumailun jälkeen. Lähdin tutusta ja turvallisesta tuntemattomaan. Olen miettinut perhesuhteita ja koittanut hyväksyä sen tosiasian, että perhesuhteet ovat muodostuneet uudenlaisiksi oman henkisen kasvun myötä. Olen kriiseillyt ihan todella. Henkistä kasvua, oman itsensä hyväksymistä on ollut paljon. Tällä hetkellä koitan tehdä itseni kanssa sovun siitä että saan ajatella asioista niin kuin niistä ajattelen. Tämä elämä on kuitenkin minun. Ei kenenkään muun, vain minun. Elämääni vaikuttaa moni asia ja moni henkilö, mutta loppujen lopuksi elämme itsellemme.