Inspiroivaa

Kuntoutuksessa tuli tavattua inspiroivia henkilöitä.

Yksi heistä on Pekka Hyysalo.

Mieletön tyyppi!

Katso vaikka, jos et muuten usko.

Toivotaan, että Pekka pääsee tavoitteeseensa.
Ja miksei pääsisi?
Sisua löytyy enemmän kuin pienestä kylästä.
Ja uskomaton määrä positiivista energiaa.
Upeaa Pekka ja FightBack!

Tavoitteena ikuinen sunnuntai

   Downshiftaus on uusi missioni.

Suorittajalle se on melkoinen haaste, mutta en sanoisi sitä mahdottomaksi.

Viime viikko meni kotielämään totuttautumisessa, ja huomasin usein kuinka helppoa olisi palata siihen vanhaan totuttuun rytmiin, juuri siihen näennäisesti toimivaan, mutta itseni kannalta hyvin tuhoisaan. Olisi helppoa vain tehdä kaikki arkiaskareet pois alta, kun on kerta aloittanut. 

Vanhan ideologian mukaisesti:

"Vielä on puhtia, sattuukin vain vähän, niin eikös sitä nyt vielä tovin voi jatkaa..."

"Sattuu kumminkin, niin eikö se ole sama tehdä kaikki pois alta, niin ei myöhemmin sitten tarvitse".

"No minä nyt äkkiä teen tämän loppuun, kun oon jo aloittanut. Eihän tätä hommaa keskenkään voi jättää. Herttinen sentään."

Vai voiko? 

Voi. 

Huomasin jo ensimmäisen viikon aikana, että maailma ei kaadu vaikka jotain jättää tekemättä tai tekee edes vähemmän.

Myönnetään, tein minä monta kertaa yli voimavarojeni, mutta eihän kukaan ole seppä syntyessään, joten pitänee antaa itselle aikaa...

Sunnuntaina puuhailin kaikkea kivaa. 

Siivosin hiukkasen (kyllä, siivoaminen on kivaa. Paitsi imurointi. Ja jos sitä tarvitsee joka päivä tehdä niin sitten ei ole kivaa, mutta muuten kyllä.), jonka jälkeen askartelin pikkiriikkisen ja sen jälkeen naputtelin parit taulut seinälle. Kaikkien näiden pienten toimien jälkeen, välissä ja aikana, toimin rauhallisesti, pidin taukoja ja kuuntelin itseäni etten vain tekisi liikaa tai yli voimavarojeni. 

Ja kappas, niin vain olin tehnyt vähäsen kaikkea ja kipu oli kohtuullinen.

Siis wau.

Suorittamalla ja väkisin puurtamalla saa huomattavasti vähemmän aikaiseksi.

Oikeasti. Wau.

Jotenkin tuntuu, että vaikka olen (ikuisella) sairaslomalla niin minunkin kuuluisi silti suorittaa. Olla tehokas kotirouva ja suorittaa sairaslomaani niin tehokkaasti kuin vain voin. 

Jos olen aina kotona, niin eikös kodin pitäisi kiiltää ja pullan tuoksua alvariinsa?

Tuntuu, että yhteiskunta kiireihannoinnissaan saa meikäläisenkin, sairaslomalaisen, tuntemaan olonsa mitättömäksi, kun en tee kotona niin paljoa asioita kuin olisi mahdollista. Käytettävissäni kuitenkin on kaikki maailman aika. Tuntuu etten saa rauhassa olla sairaslomalla, ottaa aikaa ja toimia huomattavasti tehottomammin, ja hitaammin,  kuin muu ympärillä hyörivä yhteiskunta. Voi olla, että suorittaja-minäni pyristelee vastaan ja potee huonoa omaatuntoa periksi antamisesta. Voi myös olla, että olen oikeassa luuloinen ja tuntoineni.

Niin ja näin, tosi asia on se, että yritän pistää vastaan ja omaksua downshiftaus-periaatteen. 

Yritän päästä huonosta omasta tunnosta ja elää niin kuin itselle on parhaaksi, välittämättä siitä mitä muut minusta ajattelee.

Tavoitteenani on siis ikuinen sunnuntai. 

Ei hullumpaa. 

 

Tämä biisi ei sinällään liity mitenkään postauksen aiheeseen. 

Paitsi, että se on käsittämättömän kaunis ja voimauttava, juuri sellainen joka antaa puhtia toimia omien ideologioiden mukaan eikä niin kuin yhteiskunta määrää..

...

Kuntoutuksesta on palauduttu takaisin arkeen.

Tai no, enemmänkin teorian tasolla.

Oikeasti haahuilen ja toimin niin kuin ennenkin mikä on melkoinen virhe, sillä kuten viimeistään viiden viime viikon aikana opin, niin en ole enää se sama Satu kuin ennen vammautumistani olin. 

 Olenhan minä sen tiennyt, että en ole enää oma itseni (millainen sitten ikinä olen ollutkaan), mutta olen jollain tasolla elänyt oiretiedostamattomana. Toisaalta olen osannut luetella pitkät litanjat oireita, mutta toimiminen niiden edellyttämällä tavalla on ollut todella vaikeaa, suorastaan mahdotonta. Oireeni ovat monen asian summa, joten ei ole ollut yhtä oikeaa tapaa toimia, tai niin ainakin luulin.

Mitä siis opin?

Sen, että olen ihan oikeasti aivovammainen (niskavammaisuuden lisäksi).

Kaiken kukkuraksi olen vaikeasti aivovammainen.

Siinäpä sitä on sulattelemista.

Miten voin olla aivovammainen ja kirjoittaa esim. blogia?

Ja miten niin vaikeasti?

Voisin sanoa heti alkuun, että aivovamma ei ole älyvamma.

Olen ihan yhtä älykäs kuin olin ennen onnettomuutta. 

Vammani vaikuttaa mm. vireydensäätelyyn, tarkkaavuuteen, kuormittuvuuteen, muistiin ja prosessoinnin työläyteen. Minun tapauksessani vamma myös korostaa perfektionistista puoltani ja suorittajaminuus kukoistaa. 
Aivo- ja niskavamman tuottamat oireet ovat vakavuudessaan sitä luokkaa, että vammani voidaan määritellä vaikeaksi.

Väsyn ja kuormitun huomattavasti nopeammin kuin terveet ihmiset.

Väsymykseni on erilaista kuin terveillä, sillä normaaleilla ihmisillä väsymys menee levolla ja unella ohi, minulla ei. Olen aina väsynyt. Aivorunkoni on vaurioitunut niin, että sillä ei riitä puhtia koko päiväksi niin kuin terveillä, ihmisillä riittää.

Kuormitun herkästi aivoja vaativissa toimissa. Esimerkiksi ennen vammautumista kirjoittaminen oli yksi rentoutumisen muodoista, nyt se on erittäin kuormittavaa ja väsyttää toimintaa.
(Miksi sitten kirjoitan? Siksi, että se eheyttää ja saan jäsenneltyä ajatuksiani, niin etteivät ne rasita pääkoppaani. 
Niin ja koska pidän kirjoittamisesta. :P )

Vireydensäätely mekanismini on siis rikki, se ei toimi niin kuin ennen. Väsyn herkästi ja lepo ei auta. Minun virtani riittää reippaasti alle puoleen siitä mitä terveellä ihmisellä. Siinä kun terve ihminen nukkuu yöllä 7-8 tuntia, minun olisi hyvä nukkua (jos onnistun) noin 10 tuntia. Terve ihminen ei (välttämättä) tarvitse päiväunia, minä tarvitsen ainakin kahden tunnin päikkärit. Niin ja uni ei ole mikään itsestään selvyys; nukahtaminen on vaikeaa ja unessa pysyminen sitäkin haasteellisempaa, yliväsyneenä unesta ei voi puhuakaan. 

Muisti kenkkuilee ja siksi mm. sananhaku on työlästä. Unohdan mitä olin sanomassa huomattavasti useammin kuin olisi normaalia. En kykene tekemään useaa asiaa yhtäaikaa, joten multitasking on niin sanotusti menneen talven lumia.

Jumitan asioihin ja tunnetiloihin. Olen häiriöherkkä. Kaupassa keskittyminen herpantuu hälyisyyden ja valtavan virikemäärän vuoksi. Alan ärsyyntyä, kun en pysy asiassa vaan haahuilen päämäärättömästi pitkin käytäviä. Jumitun ärsyyntymiseeni ja soppa on sitä myöten valmis; mistään ei tule mitään.

Onhan näitä, mutta tuossa ehkä ne arkeen eniten vaikuttavimmat asiat. 
 Elämä on ollut ja tulee olemaan haasteellista, mutta voiko se muuta ollakaan?
Jokaisella on varmasti omat vaikeutensa ja minun/meidän on nyt tällainen.
Tähän asti olen ollut oireiden vietävissä ja vain ihmetellyt, kun koko ajan tulee seinät vastaan..
Mutta nyt edessä on vain mahdollisuuksia, uusia erilaisia unelmia.

Viimeisellä neuropsykologin tapaamisella sain loistavan elämänohjeen:
"Keskity miellyttäviin asioihin. Tee sitä mistä tulee hyvä olo ja anna muiden asioiden olla."
Ok, I can do that.
(Juu, eihän elämää pysty elämään niin että tekisi pelkästään itseään miellyttäviä/kiinnostavia asioita, mutta voihan sitä aina yrittää. ;) Lottovoitto missä luuraat? )

Ps. Jossain vaiheessa jaksoa meiltä kuntoutujilta kysyttiin tulevaisuuden tavoitteita/haaveita. 
Oma tavoitteeni on olla pullantuoksuinen ihastuttava kotirouva.
Sitä haavetta kohden porskutetaan etanan nopeudella, mutta sitäkin päättäväisemmin.
Sen kunniaksi korvamatoa jakoon:

Jännittää, jännittää

Miehen työt siirtyivät määrittelemättömäksi ajaksi ilta- ja päivävuoromuotoiseksi. Viime viikko meni iltavuoroon totuttautuessa ja muutaman viikon päästä alkavaa kuntoutusta jännittäessä. Kyllä, jännitän jo nyt kuntoutuksen alkua.. olen sillä tavalla pikkaisen hömelö, että uudet erilaiset tilanteet saavat vatsanpohjassa perhoset liitelemään ja ajatukset puuroutumaan. Noh, mutta eikös se ole niin, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten jos tämä jännittäminen vähentää h-hetken jännitysastetta... Onko logiikkani toimiva? ;)

Viime viikolla sain pitkästä aikaa leivottua..

Olot olivat otolliset ja ajatusten suuntaaminen jännityksestä pois onnistui uusia reseptejä testaamalla. 

Kokeilin mm. suklaisen leipävanukkaan tekoa ja sovelsin aiemmin kesällä hitiksi noussutta Brita-kakkua.

Kummatkin onnistuivat ihan kivasti.. tietysti aina on petraamisen varaa, mutta varsinkin kun ensi kertaa tekee jotain, niin on pikkaisen hankala lähteä soveltamaan. Kuvia tuotoksista ei ole, kun olivat sen verta reippaalla kädellä tehtyjä, että julkaisukelvollisia kuvia ei olisi ollut mahdollista saada.. :)

Tämä viikko pitää sisällään lisää jännittämistä, ehkä leipomista, lukemista tietenkin ja pakkailun aloittamista.. kaikkea tätä siivittää viime viikolla löydetty ja sittemmin hyväksi havaittu Dropkick Murphys.

Rauhallista

Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti, jotta niska vahvistuisi ja olo paranisi, ja olenkin siinä onnistunut suhteellisen hyvin.

Kirjoihin uppoutuminen on osoittautunut parhaimmaksi tavaksi rauhoittaa eloa ja aivojen ylivilkkautta. 

Tällä hetkellä todellisesta maailmasta minut erkaannuttaa Dan Brownin Inferno. Alku on ollut erittäin lupaava; samanlailla imaisee mukaansa kuin muutkin Brownin kirjat. 

Viime viikolla rauhallinen elämä koki pienen hurrikaanin, kun sain iloisen kirjeen Kelalta. 

Kyllä, Kelalta, luit aivan oikein. 

Joskus hekin osaavat yllättää iloisesti.

Pääsen ensi kuussa kuntoutukseen.

Eihän siinä mennytkään kuin kahdeksan ja puoli vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Odotan kuntoutusjaksoa innolla ja jännityksellä.

Pääsen paneutumaan kunnolla tilanteeseeni ja toivottavasti saan vastauksia mieltä kuohuttaviin ja painaviin asioihin.

 Kuntoutuksen ainoa iso miinus on se, että se järjestetään Helsingissä. 

Tulen olemaan erossa miehestäni kolme viikkoa ja vapaan viikonlopun jälkeen vielä kaksi viikkoa.

Huhhahhei. Viimeksi niin pitkä ero meillä on ollut miehen armeija aikaan.

Sanoisin, että ikävä tulee olemaa kova, mutta ehkä se tekee meille hyvää.. Olemmehan koko ajan olleet kuin paita ja peppu, joten pieni happirako saattaa tehdä hyvää.

Että sellaista tänne. Rauhallista eloa tai ainakin rauhallisuuteen pyrkivää eloa. 

Uusi koti

Tavarat asettuvat hiljalleen paikoilleen, taulut löytävät seiniltä paikkansa, koti alkaa muodostua. 

Uusi koti. Meidän näköinen. Tai no, ehkä enemmän minun näköinen rimpsuineen ja kynttiläkippoineen.. hupsii. Puolustuksekseni on sanottava, että löytyy seasta myös miehen mieleen olevia elementtejä, asioita ja esineitä. Oikeasti. ;)

Muutto oli raskas. Vaikka valmistelut sujuivatkin hyvin ja saatiin paljon tehtyä ennen varsinaista muuttoa. Silti varsinkin meikäläinen teki aivan liikaa.. sen vuoksi jouduin jälleen minipantakuurille. Olo ei meinannut helpottaa alkuunsa, mutta nyt alkaa tuntumaan jo paremmalta. Rauhallisesti pitää edelleenkin ottaa, mutta sellaista se elämäni nykyään on.. rauhallista. 

Muutosta opin sen että kaikki mahdollinen kurottelu on ehdottomasti kielletty, samoin kuin vähänkin painavempien asioiden nostelu. Olen tiennyt nämä asiat, mutta niin ne vain pitää kantapään kautta oppia, että asia menee jakeluun. Pirskati vie. No, nytpähän tiedän. Minä en oikeasti saa tehdä juuri mitään. Se on ollut todella vaikea ymmärtää. Miten nuori ihminen ei voi tehdä mitään vaikka ulkoisesti näyttääkin terveeltä ja kykenevältä? Noh, ulkokuori voi pettää ja tässä tapauksessa pettääkin hyvin pahasti. Sisältä olen muussina, rikki, palasina. En ole ikäisteni kunnossa. En todellakaan.. mutta, se on vain ymmärrettävä ja elettävä sen mukaan. Asiat voisivat olla niin paljon huonommin. Tästä rauhallisesta elämästä on vain osattava nauttia. Ja nautinhan minä. Ainakin silloin kun aivoni antavat kropalleni rauhan.. :P

Elämä on siis vihdoin asettumassa urilleen uudessa kodissa; muuttokivut kaikkoavat ja huusholli alkaa näyttämään kotikoloselta. Pikkuhiljaa voi alkaa nauttia SYKSYSTÄ! <3

Ps. Kuvissa näkyy purnukoiden kehityskaari puhtaista tyhjistä purkeista, kansien maalaamiseen ja lopulta valmiisiin tuotteisiin..

Muuttoviikko

Juuri kun kummiviikosta on jotenkuten selviydytty arjen tasaisemmalle puolen niin edessä on muuttoviikko. Ja miehen ylityöviikko. Ei ole muuten se paras yhdistelmä, mutta näillä mennään.

Viime viikolla pakkailin pikku hiljaa kaikkea kevyttä pientä tilpehööriä, lajittelin turhaa roinaa roskiin ja kierrätykseen. Vajaa vuosi sitten muutettiin Kuopiosta tänne ja vaikka silloin tehtiin hurja selvitystyö romujen ja säilytettävän tavaran välillä, niin silti jotekin on kaappien hyllyille kerääntynyt turha rompe jos toinenkin. Viikonlopun aikana saatiin (tai mies sai, minä olin vain orjapiiskurina vieressä) muutettua pikku Ibunaattorilla tilpehöörit nykyisestä uuteen. Vaikka aina manaillaan automme pienuutta, niin on se silti kumman vetävä tapaus. Sinne saa tungettua tavaraa hämmästyttävän paljon! Hyvä vain, sillä tulevana viikonloppuna ei enää tarvitse muuttaa kuin isoimmat romppeet.. sohva, nojatuoli, sänky, pöydät.. Meinaa olla hieman kolkon oloinen asunto. Viherkasvitkin on suurimmalta osalta roudattu uuteen. 

 

On se vain jännä miten tavarat tekee kodin. Vaikka tietenkin ihminen, jonka kanssa asunnon jaat tekee sen kodiksi, mutta silti. Ja tottakai yksinasujat muodostavat kodin siinä missä parit tai perheelliset, en minä sitä sano, ehei. Sanon vain sen, että olisi siellä tyhjässä asunnossa hankala tuntea oloaan kotoisaksi, jos ei olisi edes sohvaa, sänkyä saatikka kirjoja hyllykaupalla. Vai onko joku erimieltä? Saa olla. ;)

Koin hetkellistä ahdistusta, kun uusi asunto tuntui pieneltä, pimeältä ja levottomalta. Nykyisessä asunnossa on muutama neliö enemmän (ja muutama sata euroa kalliimpi vuorka!), on valoisuutta ja rauhallinen alue. Olen mummoutunut ennen aikojani, kun arvostan ylikaiken omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Vai olenko? Vai olenko vain saanut tarpeekseni kaupungin hälinästä ja kyttäävistä naapureista? Tiiä häntä, mutta aika näyttää millaista uudessa asunnossa on asua. Toivottavasti mukavaa. Ja rauhallista. Naapurin herra on kuulemma reissuhommissa, joten hänestä ei ainakaan hirveämmin pitäisi olla vaivaa. Toisella puolen on varasto, joten luulisi rauhan olevan suhteellisen turvattu..

Viime aikojen, mutta erityisesti viime viikon, musiikkiannista on vastannut Volbeat. Tuo tanskalainen ihanuus, joka saa hymyn korviin ja jalan naputtamaan tahdissa. Sulaa kultaa korville ja mielelle.

Kummiviikko

Männä viikko oli kummiviikko.

Viikko jolloin pelattiin useampi erä Muuttuvaa labyrinttiä, käytiin uimassa (tai kummipoika kävi, minä olin vain kannustajana ja lämmitysjoukkoina), heiteltiin vesi-ilmapalloja urakka meiningillä, kerättiin mustikoita takametsästä ja tehtiin niistä piirakka. Ja tietenkin käytiin läheisellä leikkipaikalla kiipeilemässä apinanlailla ja kun se ei riittänyt enää, niin käytiin riehumassa Hoplopissa loput energiat pois. 

Nyt olo on kuin jyrän alle jääneellä. 

Kahdeksanvuotiaalla on aivan järjetön määrä energiaa ja kysymyksiä sen tsiljoona kappaletta.

 Tällä hetkellä huushollissa kaikuu hiljaisuudesta.

Mies on töissä, poika kotonaan. 

Minä näpyttelen koneella. 

Pakko oli pistää Giltsit pyörimään, jotta hiljaisuus ei kävisi korvia vihlovaksi.

Kummius on lahja.

Upea, ihana, rakastettava lahja.

Varsinkin kun niitä omia kullannuppuja ei ole tulossa.

Mutta on se myös rankkaa, ei käy kieltäminen.

Mutta toisaalta, lapset ovat lapsia vain hetken, joten jokaisesta hetkestä on yritettävä nauttia.

Kohta tuo napero on jo teini-ikäinen, liekkö enää silloin haluaa lomillaan tulla kummilaan kylään?

Toivottavasti.

Nyt keräilen hetken voimia, nautin hiljaisuudesta ja rauhasta.

Huomenna tai ylihuomenna viimeistään on pistettävä töppösiin liikettä, koska muutto lähenee.

Tällä viikolla saadaan jo avaimet ja päästään viemään rompetta uuteen kotiin.

Hui sentäs. ;D

 

Siellä menee!

Etsi kuvasta lapsi!

Ihana luomisen tuska

Pakkorauhoittuminen aiheuttaa väistämättä suunnatonta kipinöintiä aivoissa.

Ajatukset lähtevät lentoon ja ideat sinkoilevat puolelta toiselle. 

Muutto on edennyt hurjaa vauhtia ajatuksissani; oikeastaan se olisi jo valmis, jos pääkopaltani asiaa kysyttäisiin.

Samaan tahtiin aivot käsittelevät myös tuunausjuttuja. Niitä kivoja pikku askarteluja, jotka odottavat sitä hetkeä, kun pääsen toimintaan käsiksi.

Ilmeisesti joudun odottelemaan tovin hetken saapumista, mutta en anna asian masentaa. 

Ehei, ei suinkaan, ennemminkin näen tämän hyväksi asiaksi. Ideat muuttuvat hurraa huudoiksi, kun en päätä pahkaa säntää toteuttamaan ensimmäistä ideaani. Tai näin ainakin vakuuttelen itselleni. 

Tämän iltapäivän kuumin aihe on ollut purkit.

Ne lasiset purnukat joita kaapissani on rivitolkulla.

Niitä on hamstrattu pitkin talvea. Ruokia ostellessa olen katsellut sieviä purkkeja, en niinkään niitä sisältöjä. Mielestäni on mitä parhain idea kierrättää lasipurkit uusiokäyttöä varten eikä kelkkoa niitä lasinkeräykseen. Toki, onhan sekin oiva vaihtoehto, mutta miksei niitä voisi käyttää hyödyksi, kun kerta idea on jo valmiina ja käyttötarkoituskin löytyy. Uskomatonta mutta totta, minä haluan, että purkkeja on mahdollisimman montaa eri sorttia. Jep, ei muuta kuin rastia seinään, on tämä sen verran iso juttu. ;)

Niin mutta siis se tämän päivän aihe? Tuunaus. Kannet maalaan valkoisella, kuinkas muutenkaan, mutta sitten se koristelu. Miten merkitsen sen mitä purkki sisältää? Riippulabelillä? Tarra kylkeen? Millainen tarra? Purkin ympäri kiertävä vai perinteistä tyyliä edustava etiketti? Maalaanko tekstin? Entäs kuumaliimapyssyllä kirjoitettu teksti ja maali päälle? Oh my, liian monta vaihtoehtoa ja tyyliä valittavana.. 

Ja Pinterest ei auta yhtään. Ennemminkin saattaa hullaantuneeseen hurmokseen, kuten alla olevista kuvista voi päätellä.. ah, mikä ihana luomisen tuska! ;)

Klik

Klik

Klik

Ja Teippitarha. 

Siellähän on vaikka mitä!

En ehkä kestä.

Seuraavat tarrat ovat vieneet palan materialistisydämestäni.

Suloisuus sentään!

Rakkautta!

Ohueammasta teipistä voisi tehdä pienempiin purkkeihin raidan jos toisenkin. Leveämpi tietenkin menisi isompiin purkkeihin. Hmm.. alan kallistumaan pitsiteippien kannalle. Purkkien kannet maalaan valkoiseksi ja teipeillä saan hieman romantiikkaa kehiin... hmm.. juu.. saatan lukita tämän vastauksen?! ;D

Sadepäivänä

Sade- ja kipupäivien ohjelmistoa:

Kivuliasta arkea

Arki on täällä jälleen. 

Mies on töissä ja minä rutiinieni kanssa kotona. 

Niska on jälleen, vai pitäisikö sanoa edelleen, kipeä.

Panta nököttää kaulassa enemmän kuin on pois. Kenkkua.

Ilmojen vaihtumiset vetää niskan lihakset juntturiin ja sitä myötä koko paketti romahtaa. 

Viime viikkoiset automatkatkin tuntuvat edelleen, en ehkä ole osannut rentouttaa niskaani tarpeeksi.

Kettujen kettu.

No, ei se auta. Rauhallisesti on eleltävä, koetettava rentoutua ja olla murehtimatta. 

Tätä tämä elämä vamman kanssa on.

Jos tällaista ei olisi, niin enhän minä nytkään olisi kotona.

Rauhallisuutta ja rentoutumista eivät helpota muuttoasioiden pyörimiset mielessä.

Toki, onhan tässä kuukausi aikaa ennen kuin todellinen muutto on edessä, mutta koska tuleva kotimme on jo tyhjillään, niin sinne päästään kuljettamaan rompetta jo tuossa puolen kuun maissa.

Eli siis ihan kohta.

Jotain voisi siis pakata, sellaista mitä ei hirveämmin juuri nyt käytetä, mutta mutta.. sitten tullaan taas tähän perskuleen niskaan ja sen kuntoon. Juuri nyt ei pakata, ei tuunailla asioita uutta kotia varten (ne lasipurkit! Ja K-kirjain. Niin ja se arkku!) eikä tehdä juuri mitään muutakaan.

Nooo, pään sisällä muutto etenee hurjaa kyytiä, että sitten kun kroppakin suostuu toimimaan, niin ei enää tarvitse jappasta vaan pääsee suoraan toimintaan kiinni. :)

  

Tuli tässä muuten mieleen, että on ihmeellistä miten tällaiset suuret muutokset tuntuvat tapahtuvan aina syksyisin (kyllä, kuukauden kuluttua alkaa syksy. JIPII!). Ei siinä, ei se minua millään muotoa haittaa. Syksy on edustanut aina minulle uudistumista ja uuden alkua (koulujen alut yms.), joten muutto ei voisi tapahtua parempaan aikaan. Syksyisin meikäläinen saa aina ihmeellisen energisyyspuuskan, jolloin tuntuu ettei mikään pidättele ja kaikki on mahdollista. Mistä lie johtuu. Joitakin kesän loppuminen tuntuu ahdistavan, mutta ei minua, kaukana siitä. Ehkä se johtuu siitä, että vuoden allergisoivin aikakausi on vihdoin takana ja väsyttävät allergialääkkeet on sullottu kaapin perälle. Tai siitä, kun pelottavat seittejä rakentelevat mönkijät ovat kauvautuneet iljettäviin koloihinsa talvehtimaan. Tai siitä, että ilma on vihdoinkin viileää, mutta aurinko paistaa vielä kauniisti. Niin ja näin, mutta jännittävää silti miten tällaiset asiat tuntuvat aina ajoittuvan samalle vuoden ajalle.

Faces in places

Olen aina bongaillut kasvoja joka paikasta ja 

Faces in places-blogin myötä opin, että en ole ainoa.

Tässä viimeisin bongaus.

 Pinokkio?

Kylläpä...

... nyt taas tapahtuu.

Kuluva viikko on ollut tapahtumia täynnä. 

Mieheni on lomalla, joten rutiinit on heitetty ikkunasta ulos ja on touhuttu vaikka ja mitä.

Niska huutaa hallelujaa ja panta nököttää kaulassa yön lisäksi myös päivisin. 

Ei meinaa luonnistua rauhallinen eläminen, kun on niin paljon kaikkea kivaa tekemistä.

No, jospa se tästä.

Mutta au silti.

Ja mitäs tällä viikolla on tapahtunut?

Noh, ollaan tutustuttu lisää Ouluun ja sen suomiin mahdollisuuksiin,

on vierailtu Keski-Suomessa,

ja on pakoiltu kauhistuttavaa ukkosta (jotkut kehtaavat väittää, että eihän täällä edes ukkostanut!) sohvan nurkkaan.

Niin ja onpa tässä myös yhden päivän sisään käyty katsomassa kahta kämppää, jonka jälkeen on sanottu nykyinen irti ja tehty toisesta uusi vuokrasopimus.

Kyllä, me muutamme. Jälleen.

Keskustaan, halvempaan (täällä on tolkuttoman kalliit vuokrat, oikein kiskurihinnat!), mutta erittäin kivaan ja valoisaan asuntoon, jossa on iiiiiso takapiha.

Vuokraemäntä vaikutti jämptiltä, mutta erittäin mukavalta naiselta.

Selvisi, että hänkin on rapu horoskooppimerkiltään, kuten allekirjoittanut.

Ai niin että mitä se merkitsee? 

Noh, sitä että tiedän mistä se jämptiys tulee, kuten myös se että kovan kuoren alla sykkii pehmoinen ja lämmin sydän. Sinne ei kovin herkällä päästä, mutta sitten kun siellä ollaan, niin sinne myös jäädään.

Että niin, vuokraemäntä on hurmaava nainen. ;)

 

Onnistumisia ja tappioita

Juhannus tuli ja meni.

Onneksi.

On se vain niin turha juhla, että...

Ja vuosikymmenkin vaihtui toiseen iloisesti, turhia stressaamatta.

Kakkua tein kahdenmoista, suolaista ja makeaa, kumpaakin ekaa kertaa, mutta niin vain onnistuivat.

Ehkä jopa vähän yli odotusten.

Hieman meinasi ohjeiden seuraaminen kangerrella, mutta rauhallisesti ja hötkyilemättä sekin luonnistui.

Vatkaajana toiminut mies hoiti osuutensa esimerkillisesti, tuhia nurkuilematta ja iloisesti vihellellen. Onnistunut leivontasessio siis.

Olihan edellisestä vierähtänytkin jo semmoiset 9-10 kuukautta, joten oli jo korkea aika iskeä sormet jauhoihin. 

Kehno kuva, mutta herkullinen syötävä. 

Kinkkuvoileipäkakku. Ensimmäinen. Ikinä. Oli hyvää.

Kehno kuva osa 2.

Brita kakku. 

Saatanpa tehdä toistekin, oli sen verran maistuvaa.

 

Ja sitten lähikuvaa ettei jää kellekään epäselväksi kuinka

 paljon sitä kermaa on sisuksiin vedetty.

Klassikko, eikä suotta.

Juhannus meni rennoissa tunnelmissa, hyvien ystävien ja erinomaisten kirjojen parissa.

Tai no, rentous oli hyvin kaukana, kun kaveripariskunnan miespuolinen yksilö osoittautui hyvin kilpailuhenkiseksi "minähän voitan kaikki"-tyypiksi. Oih ja voih. Krokettipeli muuttui kolme vastaan yksi taistoksi, kun tämä yksi sankari oli niin ylivoimaisen hyvä meihin muihin verrattuna.

Seuraavaa pelisessiota varten täytyy kyllä harjoitella ettei turpaan tule yhtä rankasti. 

Kilpailuhenkeä löytyy nimittäin meikäläiseltäkin sen verran etten suostu seuraavalla kerralla jäämään niin pahasti alakynteen. Mur. ;)

Ensimmäinen peli oli mölkky.

Kuultu on muttei ikinä pelattu. Jännittävää. 

Jännitys tiivistyy.

Ei kait tämä nyt niin vaikeaa ole?

Siinä ne on nätisti rivissä.

Ensimmäinen erä on juuri alkamassa. 

Kivaa.

Rökäletappio, mutta kukaanhan ei ole seppä syntyessään, joten no hätä. 

Seuraava peli on jo sitten tutumpi. Kyllähän siinä pärjää?! Ennenkin on pärjätty!

Rökäletappio osa 2.

Ei muuta sanottavaa.

Ei vaan, oikeasti oli kivaa. 

Oikeasti.

Tappioista huolimatta.

;) 

 

Hehkutus

Jotta tasapaino säilyisi blogissani, niin eilisen pahantuulisen postauksen vastapainoksi on tänään vuorossa hehkutusta. 

Tänään on yksi viikon parhaimmista päivistä.

Koska Aku Ankka tulee. 

Ja koska telkkarista tulee Greyn Anatomia. 

Niin ja ollaan viikon puolessa välissä.

Ei kait siis ole ihmekään, että tänään on hyvä päivä.

 Mutta, erityisen hyvän tästä päivästä tekee se

(ja hyvin pitkälti koko kesän keskiviikoista tekee suorastaan erinoimaisen), 

että Aku Ankassa on Don Rosa kesä! Ah onnea!

Don Rosa on ollut koko Ankka-historiani ajan ehdoton suosikki käsikirjoittaja ja kuvittaja.

Ei voi olla herkullisempaa tapaa piirtää!

Jokainen kuva sisältää hykerryttäviä yksityiskohtia.

Jopa sivuhahmoilla on juoni. 

Milloin kissa ajaa hiirtä takaa ja saa lopulta nenilleen,

pupujussi saa jalat alleen säikähdettyään takanaan hiippailevaa kettua...

Oi voi. Kuviin voi uppoutua pitkäksi aikaa. Kuvien sisäistämiseen ei todellakaan riitä kertavilkaisu. Ei sitten alkuunkaan. On suorastaan pyhäinhäväistys, jos kuvat ohittaa olkia kohauttajaen ja nopeasti silmäillen. Hyi olkoon! En halua edes kuulla, jos joku on moiseen toimintaan alentunut. ;)

Taattua laatua

Tsih, romantiikkaa..

Tarinoiden käsikirjoitukset ovat aina taattua Don Rosa kamaa. 

Laatu ja yksityiskohdat saavat hymyn nousemaan korviin. Aina.

Don Rosa ei petä koskaan. Hän tutkii historiaa ja tekee taikojaan sen pohjalta. Oma ehdoton suosikkini hänen tuotannostaan on meitä suomalaisia faneja kunnioittaakseen tehty Sammon salaisuus-tarina. Se on hykerryttävä jo senkin takia, että se kertoo, mistäpä muustakaan kuin, Kalevalasta. Don Rosa saapui Suomeen tutkimaan tutkimaan kansalliseepostamme, jotta tarinasta tulisi mahdollisimman totuuden mukainen (voiko Kalevala olla "mahdollisimman totuuden mukainen"? Onko Kalevala totta? Noh, se onkin sitten eri asia, eri postauksen arvoinen..). Ei huonommin ollenkaan. Kuka tekee näin omistautunutta työtä? Alansa paras, tottakai. 

Ikuturso

Tämän päiväisessä Ankassa jatkuu Mississippin mestari-tarina, joten ei muuta kuin nautiskelemaan! 

*hyrisee onnesta*

Nuori Roope

Hyvästit

On myönnettävä, että vaikka kuinka haluaisin olla nörtti tai hallita edes jollain tasolla teknisiä välineitä ja bittimaailmaa, niin ei minusta siihen ole. On siis vain fanitettava miestä (joka on kyllä osoittanut hyvin epänörttimäisiä piirteitä viime aikoina! Hui?) ja The Big Bang Theoryn Sheldonia. Nämä fanittamiset eivät kuitenkaan, surullista kyllä, auta minua tämän hetkisessä suuressa elämääni mullistavassa ongelmassa. Nimittäin en saa asennettua Instagramia puhelimeeni!!

Tuohon pirun keksintöön ei ole saatavissa 

Instagram ohjelmaa, appsia, you name it...!!

Miten voi olla?

Eikö windows puhelimia käyttävät ihmiset muka ole ajanhermolla? 

Tokko ne siellä Nokian suunnittelutiimissä ottaa käyttäjiä huomioon?

Minua sapettaa! 

Nokialaiset kapulat ovat olleet pannassa ja tulevat olemaan tästäkin eteenpäin.

Minulla oli vahvat epäilykset (ehkä epäreilusti, mutta eikö kriittisyys ole ihan hyvä juttu? En usko sinisilmäisesti kaikkea?), kun tilasin tämän puhelimen. 

Epäilin sen hyvyyttä, toimivuutta, minulle sopivuutta... Ja en suotta, koska odotan jo nyt sitä hetkeä, kun voin hyvällä omalla tunnolla vaihtaa uuden puhelimen.

Ja sitten, sitten pidän huolen, että uusi puhelin ei liippaa läheltäkään nokialaista 

(eh, minkähänlainen se Jolla tulee olemaan?).

Ei kait se oo ihmekään, että voitot on pienentyneet tässä Suomen "ykkösyrityksessä"!

Jukopliuta, jos ei käyttäjiä ajatella yhtään, niin tottakai asiakkaat katoaa. 

Tsiisus.

 Iiihhana Instagram

Koska Nokian ohjelmistosuunnittelijat (lieneekö oikea termi?) eivät luultavastikaan ole tajunneet (omien empiiristen tutkimuksien valossa tehty erittäin vahva havainto) suurta virhettään (käyttäjäystävällisyys <- heille täysin vieras termi!), tai että joku viisaampi neuvoo tätä tumpeloa asian kanssa: 

heihei instagram!

Kanssasi oli erittäin kivaa. Jään kaipaamaan sinua! </3

Instagram

Instagram

Syön sanani, JOS joku kultainen henkilö tietää ratkaisun ongelmaani.

Suostun pyörtämään katkerat sanani ja pyytämään nöyrästi anteeksi Suomen "kultapojulta", 

mutta siihen asti: @!?#£PRKL@TU!!!

Kiitoksia

Suurkiitokset rakkaille ystävilleni mitä parhaimmasta päivästä. 

Ei voi kuin ihmetellä kuinka sitä onkaan onnistunut saamaan elämäänsä niin ihastuttavan ihania ihmisiä. Olen onnekas. Ihan ja todella. 

Lauantaina siis juhlittiin ennakkoon syntymäpäiviäni.

Ja voi pojat, kylläpä minua vietiin kuin pässiä narussa. 

Yllätyksiä oli joka nurkalla.

Pienen ihmisen pää meinasi mennä aivan sekaisin. 

Hohhoijaa.

Mutta voi kuinka nauroin. 

Ja vähän tirautin onnenkyyneliäkin, mutta sitten oli taas hymy herkässä.

Päivä alkoi sillä, kun parhaimmat ystäväni saapuivat meille kimpsuineen ja kampsuineen. Halauksien ja alkukikattelujen jälkeen paikalle saapui parhaimmista parhaimman ystäväni stylisti-ystävä ja muutti pehkoni ihanaksi kihara-letti-kampaukseksi. Nautin hellästä ja herkästä hiustenlaitosta niin, että rentouduin ja annoin toisen tehdä työnsä ilman minkäänlaista huolen häivää. Kampauksen ollessa valmis siirtyi stylisti tekemään meikkiä. Ja voi hyvä ihme, minullahan on ihan kauniit silmät, kun ne vain osaa kaivaa tuolta päästä esille. ;)

Stylisti katsoi "hieman" vinoon minun, öh, no, olemattoman meikkipussini sisältöä esitellessäni. 

Ei olisi pelkillä puuterilla, ripsi- ja luomiväreillä saatu sitä muutosta aikaiseksi minkä ammattilaisen ote lopulta taikoi (ja mielettömällä meikkiarsenaalilla. Niitä purtiloita oli vaikka muille jakaa! Oh my.). On se kolmekymmentä vuotta kuitenkin tehnyt sen verran muutoksia tähän pärstävärkkiin, että siinä tarvitaan jo astetta järeämmät tökötit. Ei ole iho enää niin kuulas ja herkkä kuin se esim. kymmenen vuotta sitten oli. Vaan eipä se haittaa. Hyvähän se on että tässä elämässä muututaan. Eihän siitä mitään tulisi, jos aina näyttäisi samalta, vuodesta toiseen.

Pitäähän elämän näkyä ihmisessä. 

 Rakkaan ystäväni omin pikku kätösin tekemät hiuskoristeet. 

Taitava nainen!

Noh, sitten kun olin valmis niin minulle iskettiin käteen skumppaa (PINK!) ja istutettiin auton kyytiin. Nokka kohti Oulua. 

Minulta kysyttiin, että mitä luulen tuleman pitämän. 

Alkuveikkaukset oli mökkeily tai ulos syömään pitkän kaavan mukaan iiiihhanien ystävien kanssa.

TAI paintballturnaus. Olihan minulla jo "sotamaski" päällä.

Noh, ei mennyt sinnepäinkään. 

Minut ja kaksi parasta ystävääni tipautettiin Stokkan eteen ja matka vei siitä puolentoistatunnin mittaiselle shoppauskierrokselle. Tarkoituksena oli, että ostaisin iltaa varten jotain päälle pantavaa. Jotain rentoa, mutta siistiä.

Mielekäs homma oli edessä, mutta samalla hyvin haasteellinen. 

Minä kun en osaa tehdä päätöksiä nopeasti. 

Minä jappasen ja ihmettelen, tuumin materiaalin kestoa ja värien yhdisteltävyyttä aina niin kauan, että seuralaiset tuskastuvat minuun. 

Vaan eipä tällä kertaa.

Kävimme vain neljässä liikkeessä ja päätökseni olivat hyvin selkeät. 

Hain ensimmäisestä liikkeesta paidan ja toisesta takin (pinkin!) ja toisen paidan (harmaa, jossa pinkki yksityiskohta!).

Ihmeiden aika ei ole ohi. 

Minäkin osaan näköjään olla nopea ja tehokas (ja värikäs!)! ;)

Parasta koko shoppailussa oli se, kun minut yllätettiin hyvin miellyttävällä tavalla. 

Olin katselemassa yhtä puseroa, oikein tiiviisti asiaan keskittyneenä, kun yhtäkkiä kuulen tutun äänen takaani. Prosessoin ääntä mielessäni ja ensimmäinen ajatus oli, että "ei voi olla, voi se, eikä voi...".

Käänsin päätäni hiukan. "Kyllä, kyllä se voi olla". 

Takanani seisoi Kuopion suunnilta saapunut ystävä, jota en ollut nähnyt varmaan vuoteen! 

Ilo oli niin ylitsepursuavainen, että kyyneleethän siinä tuli. 

Yllätys oli niin valtaisa, että ihmettelyyn meni varmaan vartti ennen kuin kunnolla tokenin. 

Noh, shoppailun päätyttyä siirryimme seuraavaan pisteeseen.

Pääsimme nautiskelemaan herkullisesta viinistä (olin juuri edellisenä iltana haikaillut hyvän punkkulasillisen perään) ja vielä herkullisemmista juustoista viinibaari Voxiin. 

Henkilökunta oli todella ammattitaitoista ja ystävällistä! 

Palvelu toimi loistavasti ja tunnelma oli miellyttävän rento ja lämmin. 

Voin suositella paikkaa ihan varauksetta! 

Olimme aloitelleet herkuttelua, kun paikalle saapui miesvahvistukset. 

Ja heidän mukanaan ystäväni leipoma superherkullinen kakku! 

Olin niin tohkeissani kaikesta, että en hoksannut ottaa omia kuvia, en niistä juustoista, enkä hurmaavasta mansikkakermakakusta. Olen pahoillani!

"Synttäridrinkki"

Kuva Voxin sivuilta

Kuva Voxin sivuilta. 

Kuvassa herrrrrkullisia asioita.

Kuva Voxin sivuilta. 

Lisää herrrrrkullisia asioita.

Masujen ollessa täynnä ja mielen ollessa kuplivan iloinen, siirryimme kuopiolaisten varaamaan hotellihuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Illan asukokonaisuudesta muodostui rokkinörttihenkinen (!! ;) ) pinkin bleiserin, harmaapinkin paidan ja uuden, tytöiltä lahjaksi saadun pinkin (!) laukun avulla. Alaosa koostui mustista housuista ja pinkeistä ballerinoista (Illalla kotona mies tokaisi ettei ollut heti tunnistaa minua, kun olin kerrankin niin värikkäästi pukeutunut! Se oli vissiinkin kohteliaisuus.. tsih).

Toimitus oli pikainen, mutta ei hätäinen, seuraavan ohjelmanumero kun odotteli jo..

 En itse olisi koskaan ostanut pinkkiä laukkua, 

vaan olisin haksahtanut tuttuun ja turvalliseen mustaan tahi ruskeaan. 

Joten kiitos tytöt! Tästäkin!

...Sillä siirryimme seuraavaksi neljän tunnin meriristeilylle. Risteilimme Oulun edustaa pitkin. 

Aina ei maisemat olleet hirmu kauniita, kun keinahtelimme tehtaiden ohi, mutta hurmaava seura korjasi nämä puutteet. 

Nautimme laivalla illallisen.. öh, hyvin perisuomalaisessa tunnelmassa, kun naapuripöydän porukka oli nauttinut ilolientä jo suhteellisen reippaasti ja mölyn taso hipoi sietorajoja. Muuutta, eipä sekään nyt niin haitannut. 

Risteily oli muuten todella kiva, mutta laivan henkilökunta ei ollut ehkä ihan ajantasalla asioistaan... hinnat tuppasi olemaan hukassa, ja palvelun taso oli jäyhkähköä. Kenties risteilyn ajoittuminen alku kesään ja sesongin alkuun toi esille rutiinien uupumisen? Kaikki ei ehkä sujunut ihan niin kuin pitäisi, mutta jälleen voin todeta, että ystävien seura siloitteli pahimmat rypyt.

M/S Alexandra

Päivä oli mitä onnistunein. 

Tällaiselle kontrollifriikille tekee välillä ihan hyvää olla muiden ohjailtavissa. 

Kaikki oli mietitty viimeisen päälle ja hymy oli koko ajan herkässä.

Niskakin jaksoi yllättävän hyvin vaikka tottahan se kotiin tullessa osoitteli kivun merkkejä, mutta ei pahasti.

Joten voin vain todeta, että WAU!

Kiitoksia rakkaat. 

Olette mahtavia! Ihania! 

Olen enemmän kuin onnekas, kun kuulutte elämääni!

Pöllö kiittää ja kuittaa. ;)

Vaiheikas viikonloppu

Olipas vaiheikas viikonloppu. 

Sain tälläytyä häihin ja tapasin joukon serkkuja.

Kävin narraamassa kaloja (ilman tuloksia tosin).

Sain miellyttävän yllätyksen.

Visiteerasin appilassa, luin kirjan ja katsoin iiiiihhanan elokuvan.

Melkoista. 

Tämän viikon voinkin sitten vain muistella vaihderikasta viikonloppua ja odotella mitä seuraava tuo tullessaan, sillä...

Kyllä. Siirryn uudelle vuosikymmenelle. Jeij!

Ei ahdista. Ei tunnu siltä, että nuoruus on ohi.

Olen vain supertyytyväinen, että kaikesta huolimatta olen edelleen tässä ja voin juhlistaa uutta saavutusta, uutta vuosikymmentä. 

Huikean hienoa! 

Todellisuudessa synttärini ajoittuu juhannukseen, mutta ilmeisestikin mieheni ja ystäväni ovat kuunnelleet ruikutustani siitä, että ei ole mitään mieltä juhlia synttäreitä juhannuksena... sama juttu kuin synttärit osuisi joulun kanssa yksiin. Siinä on sellainen olo, että juhlitaanko tässä nyt päivänsankaria vai juhlapyhää. 

Tarkennuksena vielä sellainen juttu, että inhoan juhannusta. 

Mielestäni sen juhlimisessa ei ole mitään järkeä, ei enää tänä päivänä. 

Nykyisin se on vain ihmisten tekosyy saada vetää nuppi sekaisin monen päivän ajan. 

Juu ei, minen tykkää. 

Menneenä viikonloppuna juhlistettiin siis tätini häitä. 

Tippa vierähti poskelle valoja kuunnellessa ja kun näin morsiamen ja sulhasen silmien kostuvan. 

Olen superherkkä liikuttumaan, joten ei kait ole ihme, että ennen kuin pääsin puhaltamaan saippuakuplia tuoreen hääpärin päälle, niin posket piti kuivata kyynelistä. 

Todellisuudessa taidan kyllä olla superherkkä kaikille tunnetiloille. 

Oli kyseessä sitten nauraminen, suuttuminen, loukkaantuminen, itkeminen. 

Niin, oikeastaan mikä tunnetila vain. Olen helppo. ;)

Sukujuhlissa on aina niin kiva käydä, kun saa nähdä sukulaisia, joita muuten tulee nähtyä liian harvoin. Tälläkin kertaa sain kikatella (liikuttuneesta tilasta selvittyäni) serkkujen kanssa niin että seuraavana päivänä vatsalihakset (ilmeisesti minulla on sellaiset! O.o ) olivat hellänä.

 Kortin aiheen olen bongannut Pinterestistä ja härskisti käytin sitä hyväksi.

Samainen teksti löytyy myös kotoamme omilla tiedoilla varustettuna. 

Annoin sen miehelleni neljäntenä hääpäivänä. 

Häihin pukeuduin omalla mittapuullani supervärikkäästi.

Asukokonaisuuteni kulmakivenä olivat vihreät kirpparilta hankitut kengät kultaisine (!) yksityiskohtineen sekä keltainen (!!) satiinipaita. Kyllä. Minulla ei ollut mustaa (muuta kuin koruissa ja laukussa), valkoista tai harmaata ollenkaan. Rastia seinään siis!

   Niin ja se elokuva!

Rakastuin täysin sen rajoja rikkovaan rakkaustarinaan.

Onhan se niin hömppää kuin olla ja voi, mutta samalla suloinen, rento ja helppo. 

Juuri sopiva kesäiseen iltaan. 

Vaikka kohta kolmekymmentä läsähtää ruutuun, niin samalla on kiva huomata, että osaan edelleekin nauttia tällaisista teinihömppäelokuvista. En ole siis vielä muuttunut harmaa hapsiseksi kukkahattutädiksi (ainakaan kaikilta osin!), joka ei voi katsoa älyttömyyksiä, kun ne eivät sovi arvoon...

Joten olkaapa hyvä, pieni traileri sydämeni valloittaneesta zombeja vilisevästä rakkausteinihömpästä...
;)