No enpähän tiiä

Viime päivinä on ollut tuollainen fiilis.
No, enpähän tiiä.
Jotenkin vain tuntuu nihkeeltä kaikki.
Liekkö joku superflunssa tulossa tai sitten olen saanut kaamosmasennuksesta tartunnan.
Mutta mistä ihmeestä joku kaamosmasennuskin voi tulla?
Varsinkaan näillä leveysasteilla.
Enpähän tiiä.

Tekisi mieli murista kaikille ja kaikelle.
Käpertyä sohvan nurkkaan langan ja puikkojen kera,
tuijottaa telkkaria ja olla ihan hiljaa.

Mutta sitten kun teen noin niin mieli tekee tepposet.
Eikös tässä nyt pitäisi tiskata? Ettei sitten huomenaamuna tarvitsisi. Tai ainakin pestä pyykkiä? Sama se vaikka pyykkinarulle ei mahdukaan. Ainahan voi ripustaa pyykkejä pitkin penkkejä..
Niin ja leipoakin voisit. Eihän sitä nyt kannata tässä istua, ennemmin kannattaa lähteä vaikka ulos riekkumaan, keräämään käpyjä. Niin ja sunhan pitäisi olla joululahjoja tekemässä, tai ainakin suunnittelemassa. Mutta mähän teen koko ajan joululahjaa?! No, ei sillä olekaan merkitystä. Yhtä aikaa pitäisi olla tekemässä useampaa kuin mustekala konsanaan. Entäs sitten laskujen maksu. Onkos kaikki laskut maksettu? Minne laitoitkaan edellisen kuun maksetut laskut? Entäs jos ne ei olekaan siellä missä niiden pitäisi olla? Olenko heittänyt ne roskiin? PANIIKKI! Husbändin kanssakin pitäisi viettää laatuaikaa. Mentäiskö vaikka leffaan? Tai kävelylle? J. inhoaa kävelyllä käyntiä. Ei siis sinne. Miten olis joku lautapeli. Hei niin, muistinko sanoa töissä tytöille, että....
Ja niin on rento oma-aika tipotiessään, kun päässä hyppii ajatukset eessun taas.

Miten voi saada lomaa omista ajatuksista?
Mihin hittoon mulla on kiire?

Kummilapsi

on jotain suunnattoman ilahduttavaa ja riemastuttavan rakasta.

Eilisen nimipäivän johdosta pieni suuri eskarilainen soitti ja onnitteli. 

Napakan onnittelun jälkeen juttu jatkui ihka ensimmäisen syysloman tapahtumien kertailuun.

Vinhasti juttu vaihtui koulun kisoissa voitettuihin palkintoihin ja joulupukille kirjoitettuun kirjeeseen. 

Kirjettä ei kyllä oikeastaan ole vielä kirjoitettu, mutta ajatuksia siihen suuntaan on jo kovastikin uhrattu. 

Yksi varma toive pukille ainakin on: Autot 2-dvd.

Kysyin, että onkos sitä sitten oltu niin kilttinä, että lahjatoiveita voi esittää. 

Pienen naurahduksen jälkeen kummipoika tyytyi sanomaan, että onhan tuota tullu oltua niin kiltti kuin tuhmakin.

Kilttinä olosta juttu vaihtui hammaslääkärivisiittiin.

Yhtä hammasta oli kuulemma jouduttu korjailemaan, kun oli ollut reikiä. 

Käynti ei ollut kuitenkaan ollut pelottava, joten siitä oli selvitty hyvin ja reippaasti. 

Yksi rautahammaskin on kuulemma jo suussa ja kaksi maitohammasta lähtenyt. 

Hampaat on purkissa tallessa. Liekö hammaskeiju käynyt, se ei jutusta kerennyt selvitä.

Vauhdilla aiheet vaihtuivat toiseen ja naurua mahtui juttujen väliin. 

On se vain sellainen aarre tuo kummipoika.

Kummilapsi on jotain todella erityistä. 

Pienestä nyytistä on kasvanut päivä päivältä isompi persoona.

Vaikka ei pitkiinkään aikoihin keretä nähdä tai olla yhteydessä, ei se menoa haittaa sitten kun taas nähdään. Samanlainen ilo ja riemu näkemisestä välittyy puolin ja toisin. 

Olemmehan toisillemme kuitenkin jotain erityistä, kummi ja kummilapsi.

Sisaruksien kanssa pitää jakaa monet asiat, mutta kummia ei tarvitse jakaa. 

Me olemme hänen kumminsa ja meiltä hän saa erityiskohtelua. 

Tottakai sisaruksiakin huomioidaan, mutta kuitenkin erilailla. 

Toivon hartaasti, että tämä erityinen suhde jatkuu läpi elämän. 

Toivon voivani aina ilahduttaa ja riemastuttaa yhteydenotolla. 

Olla iloinen ja kannustava kummatäti.

Onni on olla kummitäti.

Leivotaan leivotaan!

Lehtihyllylle marssiessani katseeni kohdistui sanaan: leivotaan.

WAU!

Leipomiseen erikoistunut lehti. 

Silmät innosta kiiluen ja hymynvire huulia nykien tempaisin lehden hyllystä ja aloin selailla..

Jep, tämän minä ostan! 

Herkullisia kuvia, ja mikä tärkeintä, maukkaita reseptejä lehti pullollaan. Ei vain muutama ohje siellä täällä, vaan ihan oikeasti monta ohjetta, monta herkullista ohjetta.

Tää on niin mun juttu!

Hyllyyn jäi surullisesti notkumaan monta käsityö- ja sisutuslehteä, sillä leivonta vei tällä kertaa voiton. 

Nörttini mun

innoittaa ja ilahduttaa.

Viikonloppuna nörttini innoitti ostamaan alennuksesta piirikaavioaiheiset pussilakanat. Kuvioaihe on veikeä ja kivan yksinkertaisesti lakanoihin painettu. Värimaailma on juuri passeli kaikessa mustavalkoisuudessaan. Nappiostos kaiken kaikkiaan.

Nörttini myös ilahdutti kertomalla, että hän oli nähnyt minusta unta. Olin ollut unessa minä, mutta samalla kuitenkin jokin piirikaaviontapainen osa. Nörttini oli ollut niin ihastunut minuun ja osaan (joka olin siis minä, vissiin jonkin sortin inkarnaatio on tapahtunut) oikein oli ollut pakahtumaisillaan.

Kuinka nörttiä. Kuinka romanttista.

Shoppailumonsterit

Aion nyt avautua. Sanoa sanottavani ja hiljentyä sitten. En palaa aiheeseen toiste, vaan tyydyn siihen tosi seikkaan, että olenpahan edes kerran tuonut asian ilmi. Eihän tämä oma julkilausumani mitään muuta, ei ainakaan koko kansakuntaa, mutta ehkä jokunen ihminen voisi katsastaa sitä omaa napaansa ja tehdä toimintaansa muutoksen. Ehkä. 

Naiset alias shoppailumonsterit.

(Myönnän heti alkuunsa, että olen syyllistynyt samaiseen toimintaan itsekin, joten en pidä itseäni pyhimyksenä. Pois se minusta. Olen kuitenkin läksyni oppinut, ja toivon, että pienimuotoinen saarnani opettaa myös muita.)

Naiset ovat sotkuisimpia, ajattelemattomimpia ja ilkeimpiä shoppailijoita mitä maa päällänsä kantaa (miehet sentäs yrittävät olla asiallisia ja kohteliaita).

Vaatekaupassa pinot kaadetaan säälimättömisti, kun etsitään sitä omaa kokoa. Pinoa ei kasata takaisin alkuperäiseen kuosiin, saatikka laiteta tuotetta takaisin sinne minne se kuuluu. Ei, tuote viskataan päällimmäiseksi, jos se ei sattunutkaan olemaan mieluinen. Plussaa on, jos tuote tosiaankin laitetaan/viedään sinne missä samanlaisia tuotteita on. Useimmiten vaatehan viskataan rekin päälle tai työnnetään toisten, ihansamamikätuotesiinäon, tuotteiden päälle/alle. Erityistä kummastusta herättää se, että jos tuote tippuu hengarilta, niin sitä ei nosteta ja laiteta takaisin. MIKSI EI? Tuotteen tippuminen huomioidaan, mutta sille ei tehdä yhtään mitään. Ei siis mitään. Sitä voidaan katsoa ja kenties olkia kohauttaa, mutta sille ei tehdä mitään. Joskus tosin se saatetaan nostaa rekin päälle. Poikkeuksiakin tietenkin on, ei sillä.

Ihan vinkkinä kaikille monsterishoppaajille voisin sanoa, että jos kädessäsi on mekko, niin älä palauta sitä huosujen päälle. Ne eivät ole samanlaisia. Mekko, housu, tiedäthän.

Tietenkin on hetkiä, että on valtaisa kiire ja tuotteita ei ehdi palauttaa takaisin niille kuuluville paikoille, mutta silloin apuna on myyjät. Ja jos et osaa viikata tai et löydä tuotteille niiden paikkaa, niin silloin apuna on myyjä. 

Myyjän työnä on auttaa sinua löytämään juuri sopivat tuotteet sinulle, ei olemaan äitisi, joka siivoaa jälkesi.

Myyjän työnä ei ole alinomainen järjestely ja viikkaaminen, vaikka toki se kuuluu työnkuvaan, mutta sen ei kuuluisi olla päätarkoitus. 

Ja kyllä, olen tehnyt kaikkea itsekin, mutta enpä tee enää. Vannon sen. 

Sama kuin, että en sano kassalla kassaneidille, että "ei kiitos, en ota kuittia, koska se ei käy verotukseen". En, koska se on jo kuultu miljoona kertaa. Pahimmillaan saman kommentin saa kuulla samoilta asiakkailta jokaisella ostokerralla. Se ei naurattanut ensimmäisellä kerralla, eikä se naurata viimeisimmälläkään kerralla.

Ex-shoppailumonsteri kiittää ja vaikenee.

(Asiaa pohtiville: pidän asiakaspalvelutyöstä silloin, kun saan oikeasti auttaa enkä siivota)

Painajaisia

Huh huh! 

Viime yö oli taas sellaistakin painajaisten voittokulkua, että huh huh vaan.

Minulle mm. ilmoitettiin hyvän ystävän kuolemasta, toisessa unessa kiipesin tappajaa karkuun ja kolmannessa yritin juosta, mutta en vain päässyt eteenpäin vaikka kiire oli kuinka kamala.

Mitä lie nuo kaikki sitten tarkoittaneekaan.

Toivottavasti nyt ei ainakaan kyseinen ystäväni ole kuollut!

On minulla tuolla unienselityskirjoja, mutta ainahan ne toistelee samoja aiheita,

stressiä, selvittämättömiä asioita, erilaisia syndroomia, yms.

Taidan kyllä tietää mistä painajaiset saivat alkunsa, olen ollut huolissani muutamista asioista/ihmisestä, joten varmasti alitajuntani yritti ratkoa ongelmia yön aikana.

Taisi kuitenkin mennä pieleen.

En oikein jaksa uskoa, että ongelmani ratkeavat sillä, että kiipeilen tappajaa karkuun tahi yritän juosta henkeni edestä. Ongelmathan pitää ratkaista, eikä juosta/kiipeillä niitä karkuun.

Nyt väsyttää tolkuttomasti ja ajatukset kiertävät kehää.

Huonosti nukutut yöt eivät ole selkeästikään mun juttu (voiko musta koskaan tulla pienen lapsen äitiä näillä univaatimuksilla?! Toinen kysymys kuuluu: haluanko olla äiti? Tämän hetkinen vastaus: en (poden huonoa omaatuntoa kyseisestä vastauksesta, mistä se taas kertoo?! Siitäkö, että riistän mieheltäni mahdollisuuden isyyteen vai että naisten tulee automaattisesti haluta olla äiti... huoh. Ei jaksa, ei nyt.)).

Sitähän sanotaan, että painajaiset toisivat onnea, joten mulle pitäisi nyt roppakaupalla lykkyä olla tiedossa. 

Saanen kuitenkin heittää ilmoille epäilyksen siemenen. 

kuva

kuva

kuva

Suklaisia herkkukeksejä

Eilen töiden jälkeen kipaisin ostoslistani kanssa lähikauppaan. Matkaan tarttui mukaan mm. 600 g suklaata. Enempää en kehdannut ostaa. Nyt jo tuon määrän kanssa kassatäti virnuili. Ajatteli tieten, että on se aika kuukaudesta. Ei oo ei. Mä vain leivon. 

Mitä minä sitten leivoin? No kahta erilaista suklaakeksiä a la Martha. Toinen, suklaisempi versio, on yllättäen Husbändin lemppari (ruokkiksella syväanalyyttinen tulos annettu) ja se toinen, vaalea rapsakan ohut ja suklaahippumainen, on minun suokkari. Meni sitten ihan päälaelleen se homma. Yleensähän minä olen se joka himuan suklaata suklaan kera. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Vaalea "Ohut ja rapea suklaahippukeksi" on kaikessa makeudessaan minun juttuni. Tummassa "Maitosuklaakeksissä" on vähemmän sokeria, joten se on enemmän taas Husbändin mieleen. Minä olen herkkuperse ja sokerisieppo, myönnettäköön. Onneksi me pidämme kumpikin eri kekseistä. Ei tule taistelua siitä kumpi saa syödä kummat. Suurin osa kekseistä meni pakkaseen makeanhimo- ja vierasvaraksi. Vink vink vain ystävät...

Maitosuklaakeksit 

(Milk-Chocolate Cookies a la Martha Stewart)

1,15 dl vehnäjauhoja

0,6 dl kaakaojauhoja

1/2 tl ruokasoodaa

1/2 tl karkeaa suolaa

224 g maitosuklaata (puolet karkeasti pilkottu, puolet paloiksi murennettu)

1,15 dl suolatonta voita

3,3 dl sokeria

2 isoa munaa

1 tl vaniljauutetta

Lämmitä uuni 175 asteiseksi.

Sekoita jauhot, kaakao, ruokasooja ja suola keskenään sekaisin.

Sulata puolet suklaasta (karkeasti pilkottuna) voin kanssa. Anna jäähtyä jonkin aikaa.

Sekoita suklaaseos, sokeri, munat ja vaniljauute keskenään keskivoimalla, kunnes se on hyvin sekoitettu. Hiljennä ja lisää jauhoseos mukaan. Lisää lopuksi suklaapalat.

Ota reilu teelusikallinen taikinaa ja asettele sitä leivinpaperille n. 5 cm välein. Paista kunnes keksit ovat litteitä ja pinta alkaa rakoilemaan (n. 15 min.).

Anna keksien jäähtyä ritilällä jonkin aikaa.

Ohuet ja rapeat suklaahippukeksit 

(Thin and Crisp Chocolate Chip Cookies a la Martha Stewart)

2,6 dl vehnäjauhoja

1/2 tl ruokasoodaa

2,8 dl suolatonta voita

2,8 dl kidesokeria

1,35 dl vaaleaa fariinisokeria

1 tl karkeaa suolaa

2 tl vaniljauutetta

2 isoa munaa

0,6 dl vettä

336 g suklaata

Lämmitä uuni 180 asteiseksi.

Sekoita vehnäjauhot ja ruokasooda keskenään.

Sekoita voi ja molemmat sokerit vaaleksi ja ilmavaksi seokseksi. Hiljennä ja lisää suola, vaniljauute, munat ja vesi. Sekoita kunnes ainekset ovat sekoittuneet keskenään hyvin. Lisää jauhoseos, sekoita hyvin. Sekoita joukkoon suklaahiput.

Ota reilu teelusikallinen taikinaa ja asettele sitä leivinpaperille n. 5 cm välein. Paista kunnes keksit ovat kullankeltaisia, n. 15 min.

Anna jäähtyä ritilän päällä hetken aikaa.

Stewartin Marthan kirjoja - löytyy!

Innostuin ja tilasin. Postista noukittiin jo perjantaina. Tähän asti olen vain kuolannut ja sivellyt, niitä kirjoja nimittäin. Englannista asti saapuivat Marha Stewartin Cookies ja Cupcakes kirjat. 

Ja voi onni, ilo ja riemu! 

Ne ovat täydelliset! 

Inspiroivia, selkeitä ja ah, niin herkullisia reseptejä sisältäviä.

Huominen vapaa päivä on pyhitetty keksien leipomiselle. 

Voi onni!

Taas niitä käpyjä

No nii-in. 

Kun hurahtaa johonkin, niin sitten kanssa hurahdetaan. 

Tällä kertaa pakonomaiseen työstöön ovat joutuneet useammassa postauksessa esitellyt kävyt. Ei mulla ole muuta selitystä kuin että ne on niin kivoja. Pakkohan niistä on silloin tehdä jotain vielä kivempaa.

Eilen sitten väkersin yhdessä bestikseni, kuumaliimapistoolin, kanssa. Ja ai juku miten näppärästi syntyikään kranssi. Äärimmäisen simppeliä ja vaivatonta. Muutama valkoinen helmi sekaan ja avot, son siinä. Uusi kranssi ulko-oveen ripustettavaksi. Siitä se moikkailee iloisesti postisetää, naapureita ja tietenkin meitä.

Vielä olisi käpyjä jäljellä. Saas nähdä minkälaisen inspiksen niistä kehittelen.

Valkoista

Ne ovat nyt valmiit. 

Valkoiset kävyt. 

Halpoja, helppoja tehdä ja kauniita katsella.

Taattu onnistuminen.

Tää tyttö tykkää.

Valkoisen voittokulku jatkuu.

Kuvausrekvisiittana Sokoksen 3+1 päiviltä bongattu, ja ostettu, Pentikin jalallinen tarjotin. Rakkautta ensisilmäyksellä.

Onni on syksy

Rakastettavan syksyinen keli: vettä ripsii ikkunan peltireunukseen ja ilmassa tuoksuu raikkaus (tai no, niin raikasta kuin kaupungissa pystyy tuoksumaan). Aamulla oli taas kotvasen pidempään pimeää. Ihanaa. Rakastettavaa. 

Mikään ei ahdista ja purista rinta-alaa. Allergia on väistynyt hapen tieltä ja mieli kulkee jouhevasti asiasta toiseen. Hyppelee kotihommista näpertelyihin, viivähtää hetken työasioissa ja palaa takaisin kotoiluun. Kylpyhuoneessa pesukone hyrisee pehmeästi, alakerran naapurista kuuluu vaimeaa pauketta kylppärirempan edistyessä. Rauhallinen aamu, vapaa päivä edessä. Mahdollisuuksia tehdä mitä vain. 

Ehkäpä käyn käsiksi käpyprojektiin. Tai sitten otan hyppysiini neulepuikot ja katson leffan. Mahdollisuuksia, mahdollisuuksia.

Ja nyt ne on auki...

Syksy rauhoittaa ja innostaa. Keho rentoutuu kesän rääkistä ja mieli juoksee omille villeille matkoilleen. Tuntuu, että ajatukset kulkee huomattavasti jouhevammin. Näin on ollut aina. Syksy saa minut eloon. Kesä on jotenkin niin pirskaleen ahdistavaa aikaa. Silloin pitäisi keretä tehdä sitä, tätä ja tuota. Pitäisi käydä siellä ja täällä. Pitäisi. Pitäisi. Pitäisi.

Ja pah.

Koko kesä on täysin yliarvostettua aikaa. Nihkeää, kuumaa, tuskastuttavaa. Ötököitä, hapettomuutta. Pyh.

Onneksi se on jo poissa. 

Onni on syksy.

Ihana ihana viikonloppu

Ihastuttavan vapaa viikonloppu.

Täynnä touhuilua, leveitä hymyjä, rentoilua. 

Pakahduttavaa riemua siitä, että viikonloppu on pidempi kuin vain yksi päivä, sunnuntai.

Nautittavaa.

Eilen käytiin käpymetsällä. Aivan, metsällä, käpyjä keräämässä.

Olen lapsellisen iloinen huomatessani, että männynkävyt aukeavat, kun ne tuodaan sisälle kuivumaan. Tämä asia ei ole ollut minulle itsestään selvyys, koska en ole ennen niin tehnyt, en ainakaan tiedostaen. Nyt kuitenkin tein ja olin oikeasti todella iloinen, kun huomasin teoriani pitävän paikkaansa. Ne todellakin aukeavat! Ja siten mahdollistavat DIY-projektin, jossa ne pääsevät valkoiseen maalikylpyyn ja lopulta joulukoristeiksi. Kyllä, joulukoristeiksi. 

Monet tekevät kävyistä myös "sytykeruusuja". Siis niitä, joissa munakennoista muotoillut ruusut dipataan sulatettuun steariiniin. Ajattelin, että voisinpa kokeilla sitä itsekkin. Vanhemmilleni olen väkertänyt monet ruusut, ja olenpa niitä myös myyjäisissä kaupannut. Isäni onkin antanut niille hyväksyvän tuomion. Ne oikeasti toimivat! Äitini on sen verran höpsö ettei mukamas henno käyttää niitä, vaikka käyttöönhän ne on tehty. Ovat mukamas niin kauniita ettei niitä henno polttaa. Pah ja pyh, sanon minä. Uuniin vain!

Kenties vanhemmilleni on kohta vinopino käpysytykkeitä. Tai sitten kaikki menevät joulukoristeisiin. Se selvinnee jossain vaiheessa. 

Vielä kiinni...

Mutta nyt minä kipitän takaisin viikonloppuilemaan. Luvassa on ainakin happikylpy Antikkalan rinteillä ja masun täydennystä Husbändin makoisalla pataruoalla. Ai että, kyllä tämän tytön kelpaa! 

Ai niin, jouluun on enää 93 päivää.