Odottamista

Itsenäisyyttä on nyt juhlittu.
Vastaanotto on katsottu ja vaatteita ihasteltu.
Jälkipuintia asuista on tutkailtu tv:stä ja lehtien sivuilta.

Eilen pisteltiin lahjoja pakettiin samalla kun katsottiin (jälleen kerran!) Tuntematonta sotilasta.
On se vain sellainen elokuva että. Ilman sitä ei ole itsenäisyyspäivä sama juttu.
Vuorosanat osataan jo ulkoa, mutta silti joka kerta se osaa sykähdyttää.

Lääkäriltäkin on saatu lausunto niskan kuvista.
Hetken piti pureskella diagnoosia ja miettiä, että mitähän mieltä sitä nyt olisi.
Tällä hetkellä tunnelma on odottava, jälleen kerran.
Tohtori nimittäin lähetti kuvani neurokirurgille tutkailtavaksi.
Mitä sieltä sitten löytyi?
No, äärimmäisen harvinainen juttu (kuinkas muutenkaan?!).
Nesterakkuloita (ts. kystia) kasvaa juurikanavien ulkosuulla.
Jos rakkulat jatkavat kasvamista on selkäydin ahtaalla ja mm. halvaantumisvaara hyvin suuri.
Kuulemma on harvinaista, että rakkulat kasvavat ja että niille tarvitsisi tehdä mitään.
Niinpä varmaan.
Minä olen taatusti juuri se harvinainen potilas, jolla ne kasvaa ja joudun leikkauspöydälle.
Se harvinaistakin harvinaisempi.
Piru vie.
Miksi pitää olla näin harvinainen? Vähempikin riittäisi.
Pelko siitä, että mitään ei löydy ja kipujen aiheuttaja jää pimentoon, on nyt menneen talven juttuja. Minussa on oikeasti vikaa. Minuun oikeasti sattuu. En kuvittele. En ole hullu.

Toisaalta, hulluus voisi olla parempi.

Nyt sitten taas odotellaan.
Odotellaan uutta tietoa tilanteesta.
Odotellaan joulua.

Vuosi 2011 on ollut yhtä odottelua.
Opparin valmistumisen, valmistumisen, kesän loppumisen, matkan alkamisen, töiden alun, magneettikuviin pääsyn, joulun odottamista.
Jospa tuleva vuosi olisi sitten ratkaisujen vuosi.