Vihdoinkin se päivä on koittanut!
Päivä jolloin pantakuurin alasajo alkaa.
Tai oikeastaan se alkoi jo eilen, mutta ei nyt tartuta pieniin sivuseikkoihin.
Yli kahdeksan kuukautta minä sitä pidin 24/7.
Koko ajan.
Siis KOKO ajan.
Aina.
Yölläkin.
Ainoastaan saunassa/suihkussa käydessä se oli poissa.
En saanut tehdä mitään.
Käsien ja niskan piti olla levossa, että nikamat eivät lähde liikkeeseen.
Nyt ne ovat juurtuneet paikoilleen. Ne eivät kimpoile.
Aivoni saavat verta ja ajatus luistaa hieman terävämmin.
Olo on kohentunut kuolettavasta väsymyksestä siedettävään.
Olo on erilainen, hyvällä tavalla.
Enää ei tarvitse olla niin peloissaan siitä, että horjahtaessa nikama luiskahtaa selkäydinkanavaan. Toki se kauhu on edelleenkin hyvin mahdollinen, mutta nyt hieman epätodennäköisempi. Toki en voi harrastaa oikein mitään liikuntaa, en varsinkaan hyppelyä ja juoksentelua ettei nikamat lähde omille poluilleen, mutta voin tehdä jo jotain. Ei tarvitse olla kädetön. Huikeaa. Todella huikeaa. Sehän on kuin olisi ihminen. Elävä ihminen. Normaali. Toki rajoituksena on, että niskaa ei saa kuormittaa, joten olen alle kolmikymppisenä jäämässä eläkkeelle. Työurani oli lyhyt ja ytimekäs. Ei ihan sellainen kuin kuvittelin sen olevan, mutta mikä tässä elämässä menee niin kuin kuvittelisi?
Toisaalta olo on pelokas.
Olen tottunut pannan tuomaan turvaan.
Mihinkään ei satu, jos pidän sitä.
Olen totaalisen turvassa.
Toisaalta pannattomuus tarkoittaa sitä, että olen parentunut sen verran, että pärjään ilman sitä.
Voin niin paljon paremmin etten tarvitse pannan tuomaa turvaa.
Huikeaa. Pelottavaa. Antoisaa. Jännittävää.
Hui.
Nyt pitäisi opetella elämään varovaisen ihmisen elämää.
Vammaisena ihmisenä.
Sellaista jossa voi olla melkein kuin normaali terve ihminen, mutta ei aivan kuitenkaan.
Rajoittunutta, mutta ihmismäistä kuitenkin.
Huikeaa. Jännittävää.
Toisaalta sydäntä särkevää, mutta voisihan asiat huonomminkin olla.
Enhän minä ihan tällaista elämää suunnitellut, mutta mitä sitten.
Minä kävelen, liikun, hengitän.
