Hiljaista

Muutto ja uusi pantakuuri,

siinä syyt hiljaisuuteen.

Palataan asiaan, kunhan uusi koti on löydetty ja sinne asetuttu.

Niin, ja kunhan pantakuuri on ohi. Voipi kuulemma olla, että siihen menee kuusi kuukautta (!!)...

Son moro!

Taikureita ja lumoaja

Koukuttavia, kumpikin omalla tavallaan.

Nimittäin Yösirkus ja Hitlerin naiset ja Marlene.

***

Jälkimmäisestähän on ollut jo aiemminkin puhetta.

Hitlerin naiset ja Marlene oli yllättävän mielenkiintoisesti kirjoitettu. 

Kuuden naisen minielämänkerrat olivat tiiviitä tietopaketteja, 

joissa vilahteli vuosilukuja ja vaikeaselkoisia nimiä.

Silti ne olivat mukaansatempaavia tarinoita,

joiden lukeminen sujui soljuvasti.

(Kirjassa oli yllättävän paljon elokuvahistoriallista tietoa.

Tällaiselle elokuvaintoilijalle se oli vain lisämeriitti, 

jotta voin sanoa kirjan olevan mainio.)

Tietoa ei tullut tuutin täydeltä, sotilaallisen jämptisti, 

vaan kuin tarinaa kertoen. 

Helposti, miellyttävästi.

Naisten tarinoista mielenkiintoisimmat olivat Eva Braun, 

Magda Goebbels (Hitlerin kannattaja) ja Marlene Dietrich.

Ensimmäisenä käsitelty Eva Braun oli käsittämätön naiivisuudessaan.

Kuinka nuori neito voikaan joutua niin vahvasti vanhemman herrasmiehen (?!) lumoihin?

Niin vahvasti, että ympärillä vallitseva maailman tilanne oli yhtä tyhjän kanssa?

 Entäpä sitten Magda Goebbels,

nainen joka olisi halunnut naida mielestään niin lumoavan Hitlerin,

mutta joka tyytyi olemaan "valtakunnan ensimmäinen nainen".

Hän oli hienosto rouva, jolla oli julkinen rooli Saksan valtakunnan mahtavimman miehen rinnalla. 

Viimeisenä käsittelyssä ollut Marlene Dietrich oli Hitlerin vastustaja.

Saksan kuuluisin näyttelijätär, joka vastusti viimeiseen hengenvetoonsa asti natseja.

Kirjassa esitellyt naiset olivat omalla tavallaan merkittäviä 

(jotkut enemmän, toiset vähemmän), 

niin sodan kuin elokuvateollisuudenkin kannalta.

***

 

Yösirkus (Erin Morgenstern) oli sokkeloinen, 

aikojen läpi matkaava romanttisen kiehtova tarina kahdesta taikurista.

Sirkus, jossa tarina pääasiallisesti kiedotaan kokonaisuudeksi, oli mielikuvitusta kutkutteleva

ja taidokkaiden ihmiskohtaloiden solmu, joka aukesi viimeisillä sivuilla.

Aluksi kirja tuntui liiallisen rönsyilevältä, mutta sitkeydellä ja lumoihinsa kietovalla tarinankerronnalla, kirja alkoi avautua. 

Loppua kohden vauhti kiihtyi, kuten hyvillä kirjoilla on tapana.

Lopputulos oli odotettavissa, mutta miten se tapahtui, olikin sitten toinen juttu..

"Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.

Yösirkus kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Mustavalkoraidallisten telttojen suojissa kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kilpailevat pelissä, johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Heidän täytyy ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Heidän opettajansa suostuvat paljastamaan pelistä ainoastaan sen, että siitä ei pääse irti.

Nuoret kilpakumppanit alkavat nähdä kilvan kiehtovana yhteistyönä, ja pian Celia ja Marco rakastuvat tietämättä sitä, että pelissä häviäjän osa on kuolema. On vain yksi tie ulos. Tarvitaan ennennäkemätön voimanponnistus ja erään viattoman maalaispojan apu. Niillä muutetaan kohtaloa tavalla, joka olisi uskomaton, jos ei uskoisi taikuuteen."

 ***

Kumpikin kirja koukutti, ne oli vietävä loppuun, kun kerta oli tullut aloitettua.

Tarinoita ei voinut jättää kesken, koska jo seuraavalla sivulla odotti uusi kutkuttava tieto.

Kumpikaan teos ei järisyttänyt maata, mutta olivat ehdottomasti lukemisen arvoisia.

Olen jälleen kerran päässyt astumaan uusiin, itselle outoihin maailmoihin.

Herrrrkkua

Kun nyt olen päässyt tähän tekemisen makuun, 

niin pyörtäytinpä tuossa yksi päivä herrrrkullisia banaanimokkapaloja.

Suussa sulavat, kostean maukkaat unelmat maistuivat niin miehelle, appiukolle kuin itsellekin.

Näitä täytyy kyllä tehdä toistekin!

Reseptin bongasin Kotikokki.net:stä.

 Muokkasin reseptiä hiukan omiin aineisiin sopivammaksi, ja ei se ainakaan piloille mennyt.

 

Banaanimokkapalat

4 munaa

2,5 dl sokeria

200 g voita

5 dl vehnäjauhoja

4 rkl kaakaojauhetta

4 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljauutetta

2,5 dl maitoa

2 banaania

Kuorrute:

300 g tomusokeria

70 g voita

6 rkl kahvia

2 rkl kaakaojauhetta

2 tl vaniljauutetta

1 banaani

 

Muussaa banaanit.

Vatkaa sokeri ja munat vaahdoksi.

Sekoita kuivat aineet keskenään.

Lisää vaniljauute maidon joukkoon.

Lisää vuorotellen sokerimunavaahtoon jauhosekoitusta ja vaniljamaitoa varovasti sekoittaen.

Lisää banaanimössö ja sulatettu voi.

Kaada pellille ja paista 200 asteessa, n. 15 min.

 

 Kuorrute:

Laita tomusokeri ja kaakaojauhe kulhoon.

Lisää kahvi ja sulatettu voi.

Lisää lopuksi muussattu banaani ja sekoita tasaiseksi.

Levitä pohjan päälle.

NAUTI!

Appilan aarreaitta

Uusi appila on löytöretkeilijän aarreaitta.

Olen bongannut sieltä sisustuselementtejä,

( tulevaisuudessa mahdollisestiehkäkenties siintävään uuteen osoitteeseen)

kuten puisia perunalaatikoita, 

joita voisi tuunailla valkoisen maalin avulla uuteen uskoon.

Laatikot tulevat olemaan oiva lisä laatikkokirjahyllykompleksiin.

Bongasin suuresta aittanavettamistäliestä myös suuria pätkittyjä mäntytukkeja.

En olekaan etsinyt sellaisia kuin ikuisuuden. 

Ja siellä ne oli, 

köllöllään makoilivat, 

kuin minua odottaen.

Hiukan kun näytän pinnalle harjaa ja 

sutaisen pintaan valkoista maalia,

niin jopas jotakin..

saan mainioita pöytiä.

Karhean romanttisia.

En malttaisi odottaa, 

että tulevaisuus näyttäisi todellisen puolensa..

Tällä hetkellä kun elellään niin odottavissa tunnelmissa.

Ehkä, joo, ei, kenties.

Maalikäsi odottaa, että pääsisi hommiin.

Tähän miniasuntoon, kun ei enää yksikään laatikko mahdu..

Ps. Appilasta löytyi hurmaavia kuvauskohteita. Varsinkin tuo alimmainen.

Indy <3

Pikku hiljaa...

...olen alkanut tehdä niskaa rasittavia asioita. 

Pantakuurin loputtua saatoin päivän aikana tehdä vain ruoan.

Lopun päivää voivottelin kipuja.

Jonakin päivänä ruoan tekemisen lisäksi olen leiponut.

Yhtenä päivänä tein jopa ruoan, leivoin ja siivosin. 

Oooo.

Kahden kuukauden jälkeen olen siinä pisteessä, 

että olen saanut tehtyä muutamia ikuisuusprojekteja pois mielen päältä painamasta.

 Niistä yksi oli mm. televisiotason maalaaminen valkoiseksi.

Kivuliastahan se oli, kieltämättä.

Tein sen silti.

Pikku hiljaa olen matkalla ihmismäiseen eloon.

Sellaiseen jossa päivän aikana pystyn tekemään perusasiat (ruoka, siivous, pyykkäys).

Muut ns. ylinmääräiset asiat, kuten neulominen, ompeleminen ja muu luova toiminta on vielä suhteellisen jäissä. Tai siis jäissä, ei suhteellisen jäissä, koska enhän minä niitä tee. 

Pelottaa, että kadotan luovuuteni. 

Kadotan mielikuvitukseni, koska en voi toteuttaa itseäni.
Blogini on pieni oljenkorsi etten menettäisi kaikkea luovuttani.
Että saisin edes jotain tehtyä kotitöiden lisäksi.

En koskaan osannut ajatella, että minun tulisi miettiä, että mitäpäs minä tänään voisin tehdä ilman, että illalla joudun kärsimään valtavista kivuista. 

Ajattelin, että tällainen elämä on edessä ehkä sitten mummona, seitsemänkymppisenä.

Ei alle kolmekymppisenä.

Niin se elämä vain viskelee.

Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, että miksi tämä kaikki on tapahtunut.

Ajatuskuviot viskelevät kohtalon sanelemasta elämästä karmaan, 

sattumanvaraisuuteen, huonoon onneen.

Ajatustyö ei vie minua mihinkään. 

Ei eteen, ei taakse. 

Tilanne on mikä on.

Mutta pikku hiljaa...
minä en luovuta.

Tyttöenergiaa

Kävin tankkaamassa tyttöenergiaa parin päivän ajan.

Ei miehiä, mutta paljon puhetta heistä.

Ei huolia, mutta niiden läpi käymistä.

Naurua, ilon kyyneleitä, halauksia.

Sielujen sympatiaa.

 

 

 

Päivät soljuivat vauhdilla.

Oli paljon mieluisaa tekemistä, 

vaikka omalla kohdalla se itse tekeminen oli aika vähäistä..

Kannustin kuitenkin toisia. 

Naurettiinkin, että tämä kokoontuminen on kuin mikäkin työleiri.

Iloiset pikku tontut puuhailivat rästihommia, 

jotta sillä meidät majottaneella olisi vähemmän tekemistä.

Itsekseen kun asuu.

Omakotitalossa.

Kyllä nyt taas jaksaa.

Energiaa on ihan eri tavalla.

Iloista energiaa.

Miksi sitä tapaakaan ystäviään niin harvoin?

Liekö syynä se, että me kaikki kolme asumme eri kaupungeissa..

Se asia tosin saattaa hieman muuttua tulevaisuudessa... -huih-

Oi!

Karmiininpunaisen blogissa esittelyssä oleva kirjasto on kuin unelma.

Pitäneekö pakata tavarat ja muuttaa Seinäjoelle?

Kuva

Kuva

Kuva

Lukutoukka tässä terve!

En ole viime aikoina oikein muuta kerennyt tekemäänkään kuin lukemaan kirjoja ja poimimaan pakkasen täyteen marjoja. Appilan marjapensaat on koluttu tyhjilleen ja vitamiinipommit odottelee pakkasessa käyttäjäänsä.

Silloin kun näpit ei ole ollut hamuamassa marjoja, on kirjoja kulunut kaksi per päivä tahtiin. 

Tämän on mahdollistanut äitimuori viiden tähden hotellimaisella majoitustyylillään.

Kotikonnuilla kun ei tarvitse muuta tehdäkään kuin olla ja nauttia. 

Ja minähän nautin. 

Häikäilemättömästi.

Ja mitä minä sitten luin?

No sitä Jääkansaa.

Ahmiminen on kyllä huipussaan niiden parissa.

Kävin tänään vaihtamassa uudet kirjat tilalle..

Jääkansan kirjoja odotellessa varastosta tuotavaksi, bongasin esittelyhyllyssä mainion opuksen:

Treblinkan viimeinen juutalainen (Chil Rajchman).

Kuva

 

Kirja on Treblinkan tuhoamisleiristä karulla ja armottoman toteavalla tavalla kertova silminnäkijäkuvaus. 

Alusta loppuun asti teksti on julmaa, koskettavaa, kauheaa.

Se on selviytymistarina.

Selviytymistarina paikasta, josta ei selvinnyt kuin kourallinen ihmisiä hengissä.

Miksi luen jotain niin kamalaa? 

Miksi olen kiinnostunut jostain niin hirveästä asiasta kuin juutalaisvainot? 

 Kirjan alussa on mielestäni oivallinen teksti:

"Kirjailijan velvollisuus on kertoa kauhistuttavasta totuudesta, ja lukijan kansalaisvelvollisuus on hankkia se tietoonsa. Jokainen, joka kääntää selkänsä, sulkee silmänsä ja kulkee ohitse, loukkaa murhattujen muistoa."

Vasili Grossman

Siksi.

Siksi minä luen kaikki vastaantulevat kirjat juutalaisvainoista ja Hitleristä.

Tällä hetkellä yöpyödällä odottaa kirja:

Hitlerin naiset ja Marlene (Guido Knopp).

Kuva

Opus kertoo, kuten nimessä jo tulee esille, Hitlerin naisista. Kuudesta, jos tarkemmin sanotaan. Viidestä naisesta jotka "antautuivat" Hitlerille ja kuudes, joka vastusti häntä.
Hyvin mielenkiintoinen ja harvemmin esillä ollut aihe.
Palaan asiaan, kunhan kirja on tahkottu läpi.

Suloisen karmeaa on kun kirjoitettu teksti kutsuu tenhoavasti luokseen.
En malta olla taaskaan käpertymättä sohvan nurkkaan hyvä kirja nenän edessä, vaikka äitimuorin padat onkin vaihtuneet omiin sekoituksiin ja arjesta on taas otettava vastuu omiin pikku kätösiin...
 

Joutomaassa

Olen ihastunut, haltioissani.

Kerrassaan hurmaantunut.

Voiko maailmassa ollakaan mitään niin kaunista ja suloista?
Herkkää ja huumorintajuista?

Visuaalinen maailma kolahtaa täysillä.

Saa muotoilijan sydämen sykkimään innosta.

Tätä haluan nähdä lisää.

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

 

Ensimmäinen kohtaus oli Turussa.

Pienessä kirjakaupassa törmäsin kauniisiin kortteihin.

Siitä se sitten lähti.

Innostus.

 

Joutomaassa kaikki on mahdollista.

 

Ilmapalloretki

Kun kukkaset nukkuu

Keijuhaave

Ensilumi

Tarinoita tuonpuoleisesta

Ehkäpä blogini epämääräinen määritelmä tulisi muuttaa kirjablogi muotoon. 

Sen verran usein tulee hehkutettua opuksia. No, ehkä vielä mennään alkuperäisessä muodossa ja toivotaan, että juttua riittäisi myös muista aiheista. Sitä (ihmettä) odotellessa voin kuitenkin  kertoa, että luinpahan (taas) hyvän kirjan. Ajatuksia ja mielipiteitä herättävän. Aiheensa puolesta saattaisi ensiluulemalta kuvitella sen olevan synkkä, mutta ei, ei se ole. Ennemminkin toiveikas ja toteava. 

Mikä kirja se sellainen on?

Kirjaston tyrkkyhyllyssä oleva opus kiinnitti huomioni kivalla kannella ja takateksti teki lainauspäätöksestä lopullisen. 

David Eaglemanin  

Tarinoita tuonpuoleisesta 

pitää sisällään 40 lyhyttä kuvitteellista kertomusta  (koska vielä kukaan ei ole tullut kertomaan totuutta, kai.) kuoleman jälkeisestä elämästä. Osa tarinoista on todellista tiedettä, toiset haavemaailmoita. Osa tarinoista oli kuin suoraan omista kuvitelmista, osa kuin päiväunia tai painajaisia. 

Yhtälailla, kirja pisti ajatusrattaat pyörimään. 

Ehkäpä me olemmekin mikrobeja tai taivas on kuin tämä maailma, mutta siellä on vain ne ihmiset jotka me olemme elämämme aikana kohdanneet. Ehkä me voimme valita mikä tai kuka seuraavassa elämässä olemme, mutta silloin tulee olla varovainen ettei käy köpösti sitä seuraavaa elämää ajatellen.. 

Syksy, tule jo!

Ulkona voi haistaa jo syksyn. Helteisessä tuulessa on häivähdys syksyisestä metsästä. Kirpeydestä, jäähileen kuuraamista lehdistä, kosteasta maasta. Huomaan herääväni taas eloon. Kesät ovat yhtä tuskaa helteiden ja alati vaihtuvien ilmanalojen piinatessa kehoa ja mieltä. Joskus teini-iässä olin niin kesätyttöä että, mutta en enää. En ole ollut monen monituiseen vuoteen. Kesät ahdistavat ja saavat mielen mustumaan, kun taas syksy antaa askeliin keveyttä ja mieli riemuitsee. 

Ainoa miinus syksyssä on, että haluaisin kouluun. Haluaisin tuntea uuden alun riemun ja jännityksen. Koulut on kuitenkin minun osalta nyt käyty ja syksyyn pitäisi keksiä jotain uutta. Kenties jokin kansalaisopiston kurssi? Jotain pitäisi keksiä...

Syksy, kaipaan sinua niin!

Kuva viime syksyltä

Takaisin elämään!

Reilun parin kuukauden pantakuurin jälkeen on ilo saada tehdä asioita. 

Leipomista oli valtaisa ikävä, samoin kuin lukemista. Vielä kun saisi tarttua puikkoihin/koukkuun, niin jopa olisin onneni kukkuloilla. Toisaalta, ilo on suorastaan käsinkosketeltavissa olon ollessa huomattavasti parempi kuin joitakin kuukausia sitten. Minä jopa haistan maailman; kukat, puut, kaiken! Uskomatonta, koska näin ei ole ollut moneen vuoteen!  Pää ei ole aina kipeä eikä niskaa kolota (Paitsi ukkosen aikaan ja ilmojen vaihtuessa. Kyllä, olen ilmapuntari!) alati. Pantakuuri todellakin tehosi ja sai vammojeni tilan kohenemaan. Ei, en ole kokonaan tervehtynyt, koska se ei ole mahdollista, mutta pahimmat kivut ovat toistaiseksi kurissa. Onneksi. Saan jopa tehtyäkin asioita ilman tuskaa, ja se jos mikä on loistavaa. En ole enää toinen jalka haudassa, vaan kummatkin jalat on tiukasti maankamaralla. Hihkun onnesta!

Kuurin päätyttyä (En siis saanut sen aikana tehdä MITÄÄN, sain vain olla, istua, liikkua maltillisesti. Pidin pantaa 24/7, yötä päivää, yli 2 kuukautta.) tartuin suurella innolla kirjoihin. Lahjaksi saatu Hugo Cabre (Brian Selznick) tuli ahmaistua melkeinpä kerta heitolla. Kirja oli todella kaunis niin tarinaltaan kuin kuvitukseltaankin. Kyllä, tämä opus on siis osittain kuvitettu, ja mikä erikoista, kuvia ei ole erikseen selitetty, vaan ne jatkavat tarinaa siitä mihin teksti jäi ja teksti vuorostaan jatkuu siitä mihin kuva jäi. Erikoisen toimiva ratkaisu. Kirjassa on vielä erityisen ihastuttavaa se, että sukeltaa syvälle elokuvataiteen historiaan. Tällaiselle elokuva-ahmatille oikein osuva teos. Niin, ja onhan kyseinen teos myös tuotettu valkokankaalle melkoisen onnistuneesti Martin Scorsesen johdolla (Hugo).

Tämän loistavan teoksen lisäksi olen ahminut teini-ikäisenä lukemaani Jääkansan tarinaa (Margit Sandemo). Kirjat ovat romantiikkaa ja taikuutta tihkuvia kertomuksia Jääkansan suvusta. Jokainen kirja on oma teoksensa, mutta silti tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Äärimmäisen koukuttava ja mieltä liikahduttava sarja. Harmillista vain on, että omistan sarjasta vain osan. Olenkin nyt aloittanut etsimään sarjan muita osia. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta ei äärimmäisen helppokaan, sillä sarjaa ei ole kovinkaan monessa paikassa saatavilla. Kirjoista en myöskään kovinkaan montaa euroa haluaisi maksaa, joten saapa nähdä kuinka käy. Jospa vielä jonain päivänä saisin omistaa koko sarjan.

Haastetta elämään

Huhhahhei, sain ensimmäisen haasteen ihanaiselta Silly O:lta:

Kerro (ilman materiasyyllisyyttä) mitkä viisi tavaraa/asiaa ostaisit, jos sinulla olisi kaikki maailman rahat. Tämän jälkeen haasta viisi muuta bloggaajaa!

Kuten Silly O, niin myös minäkin ajattelin, että tämähän käy näppärästi.
Tottahan minä tiedän helpostikin mitkä viisi asiaa ostaisin, jos olisi kaikki maailman rahat käytössä, mutta sitten, kun asiaa alkoi todella pohtimaan, niin eihän se ollutkaan niin yksinkertaista..
Tuumailin, että haluaisin hankkia mm. afrikkalaisille/kolumbialaisille pikku lapsosille rokotteita, perustaisin sairaaloita, kouluja ja (turva)koteja, rakennuttaisin vesikaivoja.
Tai/ja laittaisin Suomessa selkäranka- ja aivovammapotilaiden asiat paremmalle tolalle.
Kustantaisin jokaiselle suomalaiselle lääkärille kattavan aivovammakoulutuksen ja hankkisin kunnon tutkimuslaitteita jokaiseen Suomen suurimpaan yliopistolliseen sairaalaan.
Perustaisin oman vakuutusyhtiön, joka ei ole samanlailla Hyväveli-järjestäytynyt kuin kaikki muut Suomen vakuutuslaitokset. Takaisin jokaiselle selkäranka-ja aivovammapotilaalle kunnollisen hoidon ja mahdollisuuden kuntoutumiseen.
Tai/ja ottaisin hyväntekeväisyyskohteen hieman lähempää ja hankkisin rakkaimmille ystävilleni juuri sen asian mistä he ovat aina haaveilleet, oli se sitten oma koti, auto tai avaruusmatka.

Mutta koska luulisin, että tämä haaste on astetta kevytluontoisempi, niin listasin asioita joita hankkisin itselleni. Sellaisia asioita, joista haaveilen joka lauantai lottokupongin äärellä.

Ensimmäinen on talo. Oma koti.
Kulmia ja ulokkeita täynnä oleva piparkakkutalo, jossa on tilaa elää ja unelmoida.
Talo olisi täynnä piilohuoneita, yllättäviä yksityiskohtia ja herkullisia muotoja.
Sellainen satujen talo, josta aina löytyisi uutta tutkittavaa.

Toinen on oikeastaan talon sisällä oleva asia eli kotiteatterihuone.
Sellainen huone, jossa voi katsoa leffoja ja sarjoja niin kovalla kuin vain korvat sallivat, ja siltikään naapurihuoneeseen ei kuuluisi pihaustakaan.
Valkokangas olisi koko seinän kokoinen ja istuimet olisivat muhkean pehmoisia, pullopidikkeellisiä ja muotoutuvia.
Popparikone olisi huoneessa valmiina ja seinälle olisi maalattu suosikkileffahahmoja, tyylikkäästi tietenkin.
Huoneen tulisi olla juuri tyylikäs, mutta samalla erityisen kotoisa.
Niin ja niitä leffoja tulisi olla kahmalo kaupalla. Kaikki paras elokuva Oscarilla-palkitut ja tietenkin omat suosikit.


Kolmas asia on myös hyvin tiukasti liitoksissa taloon, sillä eihän unelmien koti ole mitään ilman kirjastoa/kirjastoja. Haluaisin piilohuoneen, joka olisi ihastuttava soppi täynnä muhkeita istuimia ja kirjoja. Rivitolkulla kirjoja.
Haluaisin kirjoja rappusten alle, pöydille ja hyllyihin, joita olisi kaikkialla.
Sillä mikään ei vedä vertoja loistavalla kirjalle..


Neljäntenä olisi luonnollinen jatke kirjastolle, nimittäin silmälasit.
Ilman laseja ei lukukokemuksesta tulisi mitään, ei ainakaan pitkällä aikavälillä.
Tämä lukutoukka haluaisi jokaiselle mielentilalle ja asukokonaisuudelle omat lasit.
Haluaisin laseja eriväreissä ja muodoissa.
Haluaisin sporttisia laseja ja tyylikkään asiallisia laseja.
Juhlavia, huomaamattomia.
Laseja, laseja, laseja.


Viidentenä, vaan ei vähäisimpänä, tulee prumprum-rakkauteni eli auto.
Se auto, josta olen haaveillut, unelmoinut, huokaillut onnesta, kun se tulee vastaan.
Hummer h2.
Valkoisena tai mustana.
Lottovoittohaaveiden prumprum-osion kulminoituma.
Jämerän seksikäs ja tyylikkään miehekäs auto.
Se, jota varten pitäisi ajaa astetta kovempi ajokortti.
Moottoroitu rakkaus, se se on.


Näiden haaveiluiden kautta lähetän oman haasteen menemään ihastuttaville blogisteille
Miutaulle, Ninny Snippetsille, Operaatio Ahavan Jaanalle, Sort of Pinkin Tarulle ja Kaksin kaunihimpi-blogin Spatzille.

Huojentavaa

Perjantaina koin ahaa-elämyksiä ja huojennusta.
Toisaalta myös ahdistusta ja järkytystä, mutta niitä kuitenkin melko lievissä muodoissa.
Sain nimittäin diagnoosin aivojeni tilasta.
Vammahan siellä on.
Hyvin klassinen niskan retkahdusvamman yhteydessä tullut.
(Sitten kun saan käsiini neuropsykologin tarkan diagnoosin,
niin voin kirjoittaa lääketieteellisillä termeillä asian oikein.
Nyt mennään tällaisella maallikkokielellä.)
Minullahan osui pää auton tuulilasiin siinä auton kanssa läheisyyttä testatessa.
Joten siinä kopsahduksen aikana
(ei, kallo ei murtunut eikä tullut haavaa, kuhmu ja jomottava kipu "vain")
on aivot lilluneet puolelta toiselle ja venyttäneet tiettyjä ratoja niin, että seurauksena on vamma.
Vamma ilmenee vireystilan nopeana laskemisena.
Väsyn siis tervettä ihmistä nopeammin
(ja tämän vuoksi sain suosituksen,
että tulevaisuudessa voisin kenties tehdä töitä puolipäiväisesti).
Asiaan auttaa pitkät yöunet sekä päiväunien nukkuminen.
(Jep, olen nyt saanut tohtorilta käskyn nukkua päikkäreitä.
Ei huono juttu laisinkaan! :D)
Vireystilan laskemisen vuoksi ärsyynnyn hälytilanteissa
(esim. täynnä olevat kauppakeskukset yms.) normaalia nopeammin ja kiivaammin.
Muutenkin kokonaisvaltaisesti tunne-elämäni on mennyt asteen pessimistisempään suuntaan.
Näen asiat tummempi sävyisinä, koska vireystilani ei jaksa pitää positiivista vireyttä yllä.

Toisekseen muistini on hieman rempallaan.
Neuropsykologi teki minulle erilaisia testejä, joissa testattiin niin muistia,
älykkyyttä kuin myös hahmotuskykyä.
Olen keskivertoa älykkäämpi (jeij!) ja hahmotuskykyni on erinomainen.
MUTTA, tällä älykkyystasolla pitäisi muistin olla huomattavasti parempi.
Tuloksissa kävi hyvin selvästi ilmi,
että kun minun tulee pitää mielessä monta asiaa, sieltä livahtaa useampi asia pois.
Esimerkki: psykologi esitteli minulle kuusi henkilöä, joista sain tietää nimen, iän, ammatin, kotipaikkakunnan ja harrastuksen.
Sain tankata näitä tietoja niin kauan kuin halusin
ja sen jälkeen minun tuli kirjoittaa nämä tiedot ylös.
Oikein sain 22/30.
Ei siis kovin huonosti, mutta älykkyyteen verrattuna olisi pitänyt tulla täydet pojot.
Tunnin päästä tein saman uudestaan (sitä ennen tietoja oli tankattu uudestaan).
Tässä ajassa olisi pisteiden pitänyt parantua.
Sain yhden pisteen enemmän. Ei siis kovinkaan kaksisesti mennyt.
Muisti ei siis ole minun vahvin juttuni.

Kolmanneksi aivovammani pistää minut haukkomaan happea kuin kala kuivalla maalla
(esim. aina silloin kun en ole kunnolla levännyt, vaan olen vetänyt itseni piippuun).
Hormoonitaso heittelee, lämpötasapaino on hieman ketuillaan..
Onhan näitä.

Neuropsykologi koettaa etsiä omalta alueeltani sopivaa kollegaa, jolla voisin käydä kuntoutuksessa. Minun tulee oppia tunnistamaan mikä on osa vammaani ja mikä minua.
Tällä hetkellä tiedän vain ripauksen siitä mitkä käyttäytymismallit olen ominut vamman johdosta ja mitkä ovat osa minua itseäni. Vamman kun sain suhteellisen nuorena (21-vuotiaana), jolloin en ole täysin oppinut tuntemaan omaa aikuista itseäni. Perjantaihin asti kuvittelin, että minä olen tällainen, äkkäilevä pikkupentu, jonka muisti reistailee stressin takia.
Ja sehän on täysin väärä kuva. En siis tunne itseäni. En tiedä mistä alkaa Satu ja mistä alkaa vamma. Sen vuoksi minun tulisi käydä 20x90 minuutin mittaisia sessioita neuropsykologilla, tai vaihtoehtoisesti edessä on muutaman viikon Käpylä reissu.
Kaikki apu otetaan riemulla vastaan, koska tähän mennessä olen osannut hoitaa vain niskaani ja aivot ovat jääneet täysin paitsioon. Olen tehnyt vain hallaa kaikkine aivojumppineni.
Suurin apu kuulemma on levolla, joten sitä on tiedossa.
Näitä aivoja ei enää rasiteta turhilla asioilla.

Että semmoinen herättelevä käynti oli tällä kertaa.
On se vain mielenkiintoista miten pitkään on pitänyt taistella, että saa kunnon hoitoa.
Tähän astihan olen saanut kuulla olevani vainoharhainen, mielenvikainen, hullu.
Niskani on täysin normaalisti jännittynyt ja sen vuoksi kipuileva.
Joopa.
En osaa enää edes järkyttyä kaikista tiedoista, vaan otan ne melko tyynesti vastaan.
Olen koko tämän 7 vuoden ajan tiennyt, että minussa on vikaa.
Olen itkenyt monet illat tuskaa, paniikkia, ahdistusta, koska minua ei ole otettu tosissaan ja en tiedä mikä minussa on vialla.
Nyt olen alkanut saamaan vastauksia ja se on helpottavaa.
Nyt tiedän, nyt osaan hoitaa itseäni.
Tiedän mikä auttaa ja mikä pahentaa.
Olen tyytyväinen ja onnellinen, kaikesta huolimatta.

Saikkuilun pelastajat: kirjat

Saikkuilussa on huonot ja hyvät puolet.

Hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että on aikaa (ja lupa) nauttia hyvistä kirjoista ja leffoista.
Ensin mainittuja onkin viime aikoina tullut ahmittua ihan kaksin käsin.
Tuntuu (onnekseni), että uusia hyviä kirjoja vain putkahtelee koko ajan eteeni luettavaksi.
En todellakaan valita. Kaukana siitä.


Eilen luin koko päivän Deborah Harknessin Lumottua:

"Jos esivanhempiasi olisi teloitettu noituudesta 1600-luvulla ja vanhempasi murhattu epäselvissä oloissa Afrikassa, pitäisit todennäköisesti yliluonnolliset kykysi tiukasti piilossa. Näin on päättänyt tehdä myös historiantutkija Diana Bishop, joka viimeistelee alkemiaa käsittelevää tutkimustaan Oxfordin yliopistossa. Dianan lisäksi valtaväestöön sulautumista harjoittaa laaja noitien, demonien ja vampyyrien joukko, joiden mielenkiinnon hän herättää löytäessään kadonneeksi luullun vanhan käsikirjoituksen.

Yksi heistä on perinnöllisyystieteilijä Matthew Clairmont, joka siviiliammattinsa lisäksi on 1500-vuotias vampyyri ja intohimoinen darwinisti. Yhdessä he tempautuvat aikarajat ylittävään seikkailuun, johon oman vaaransa tuo kaksikon välinen vetovoima, jota väkevinkään magia ei pysty tukahduttamaan, mutta joka ollaan valmiita tuhoamaan hinnalla millä hyvänsä...

Historian professori Deborah Harknessin esikoisteos on kriitikoiden ilolla tervehtimä aikuisfantasia, joka koukuttaa tarkoilla historiallisilla yksityiskohdillaan, huolellisesti luoduilla henkilöhahmoillaan ja taitavasti rakennetulla tarinalla. Voiman sanat on häpeämättömän romanttinen ja nautinnollisen viihdyttävä teos, jonka kirjoittajanote on tyylikäs ja pitkälle hiottu." Adlibris

Ja voi herttinen sentään kuinka hyvä se olikaan. Oli pakko ahnehtia kirja yhdeltä istumalta.
Välissä tekaisin pikaisesti ruoan, mutta muutenpa koko päivä meni kirjaan uppoutuneena.
Enkä voi sanoa, että aika olisi mennyt jotenkin hukkaan. Päinvastoin.
Nyt odottelen kärsimättömänä, että kirjan toiset osat tulisivat suomennettuina (kirja on ensimmäinen osa trilogiasta).
Polttelee päästä lukemaan kuinka kirjan päähenkilöille käy..
Siihen voi kyllä mennä aikaa, koska nyt on vasta tulossa kirjan toinen osa englanniksi.
Luultavasti on pakko hankkia kyseinen kirja, koska en välttämättä jaksaa odottaa suomennosta..
Suosittelen kirjaa hyvin lämpimästi jokaiselle, joka on kiinnostunut magiasta.

Toinen ehdottomaksi hitiksi noussut kirjatrilogia oli (ja on) Suzanne Collinsin Nälkäpeli.

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa..." WSOY

Ensimmäisen osan luettuani olin auttamattomasti koukussa.
Onnekseni sarjasta oli jo ilmestynyt loputkin osat, joten en joutunut odottamaan loppuja.
Näppärää. Toisin kuin Lumotun kanssa.

Suzanne Collins, Vihan liekit

”Presidentti Snow’n vierailu. Vyöhykkeet kapinan partaalla. Suora uhkaus Galen tappamisesta ja lisää tulossa. Kaikki rakkaani ovat tuomittuja. Ja kuka tietää, kuinka moni muu joutuu vielä maksamaan minun teoistani? Jos en pysty kääntämään kurssia kiertueen aikana. Tyynnyttämään rauhattomuutta niin, että presidentti lakkaa huolehtimasta. Mutta miten? Todistamalla aukottomasti koko tälle maalle, että rakastan Peeta Mellarkia.

Minä en pysty siihen, minä ajattelen. En ole niin hyvä. Meistä kahdesta Peeta on hyvä, ihminen josta on helppo pitää. Hän saa ihmiset uskomaan mitä tahansa. Minä olen se, joka nipistää suunsa kiinni ja pysyttelee taka-alalla ja antaa hänen hoitaa puhumisen niin pitkälle kuin suinkin. Mutta Peeta ei ole nyt se, jonka on todistettava rakkautensa. Se olen minä.” WSOY

Suzanne Collins, Matkijanärhi

”Olen Katniss Everdeen. Olen seitsemäntoistavuotias. Kotini on Vyöhykkeellä 12, olin mukana Nälkäpelissä. Pääsin pakoon. Capitol vihaa minua. Peeta joutui vangiksi. Hänen uskotaan kuolleen. Todennäköisesti hän onkin kuollut. Luultavasti kuolema on hänelle paras vaihtoehto…

He kaikki haluavat, että asettuisin kunnolla rooliin joka minulle on suunniteltu. Vallankumouksen symboliksi. Matkijanärheksi. Ei riitä, että olen jo aikaisemmin uhmannut Capitolia Nälkäpelissä ja luonut siten ihmisiä yhdistävän tekijän. Minun täytyy nyt ryhtyä oikeaksi johtajaksi, vallankumouksen kasvoiksi, ääneksi ja ruumiillistumaksi. Useimmat vyöhykkeet ovat nyt avoimessa sodassa Capitolia vastaan, ja minun on oltava se, jonka he uskovat johtavan meidät voittoon.” WSOY

Olin kuullut kirjoista, ja jopa lukenut takakannet jo pitkän aikaa sitten, mutta en ollut aiemmin innostunut hankkimaan niitä.
Noh, sitten kun hankin ja sain luettua ensimmäisen kirjan, niin voi jestas sentään.
Se oli menoa se.
Toinen ja kolmas kirja tuli ahmittua sellaisella vauhdilla, että ei muulle elämälle taaskaan jäänyt hirveämmin aikaa.
Kirjat joihin uppoutuu näin eivät voi olla huonoja.
Ja kuinka ihastuttavaa onkaan, että kyseisestä sarjasta on tulossa elokuva.
Kuinka mielenkiintoista!
Arvatkaapa kellä on liput jo hankittu?! :D

Suosittelen Nälkäpeliä jokaiselle. Ihan jokaiselle. Kirjassa on piilotettua romantiikkaa, jännitystä, selviytymistarinoita.. ah ja voih! Lue niin tiedät!

Ennen näitä trilogioita luin paljon kehutun ja mainostetun Emma Donoghuen Huoneen.

"Riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Pienen pojan äänellä kerrottu tarina vie mukanaan - vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää.

Tarina alkaa Jackin hauskasta viisivuotissyntymäpäivästä, ja vasta vähitellen lukijalle selviää totuus äidin ja pojan elämästä. Äiti on kidnapattu seitsemän vuotta sitten ja on siitä lähtien ollut väkivaltaisen miehen vankina pihavajassa, jossa on tarjolla vain rajallinen määrä ruokaa ja tarvikkeita. Äiti on kuitenkin onnistunut rakentamaan pojalleen täyteläisen elämän, josta ei puutu virikkeitä eikä rakkautta.

Huone, jossa Jack ja Äiti asuvat, on reilut kolme metriä kanttiinsa ja siinä on kattoikkuna ja lukittu ovi. Jack katsoo mielellään televisiota ja tykkää piirroshahmoista, mutta tietää, että mikään ruudulla näkyvä ei ole todellista. Vain hän itse, Äiti ja Huoneessa olevat esineet ovat totta." Adlibris

Ja taaskaan en tullut pettyneeksi. Kaikkea muuta.
Aluksi ajattelin, että onkohan kirja turhan raskas teemaltaan, mutta siinähän se meni.
Kirja ihastutti kertomustavallaan, mutta kosketti syvältä järkyttävällä tarinallaan.
Teema on ahdistava, mutta valitettavasti totisinta totta monelle.
Tarina on kaikesta huolimatta toiveikas ja rakkautta pullollaan.
Kirja ei voi jättää kylmäksi ketään joka sen sivuille lankeaa.
Suosittelen sitä ihan jokaiselle.

Jos sinulla on siellä ruudun toisella puolella hyviä kirjasuosituksia teemoilla magia, olennot (vampyyrit, noidat, ihmissudet..), mennyt aika, rakkaustarinat yms., niin vinkkaa.. aikaa on ja luettavaa tarvitaan.

Saikkuilua

Nonni, nyt on käyty testaamassa kuinka se työelämä ottaa onnistuakseen.
Ja no, eihän se ottanut.
Kaksi viikkoa meni kituuttamalla, särkylääkkeitä natustamalla, öitä kukkuessa.
Alustavasti saikkua on kuukausi, sitten katsotaan taas uudestaan.
Tällä kertaa saikku ei vaikuta henkiseen kanttiin niin pahasti kuin viimeksi,
koska tiedän tarvitsevani lepoa.
Tiedän myös millaisia tuntemuksia on tulossa mökkihöperyyden iskiessä.
Tiedän myös miten asiaan tulee suhtautua.
Olen sinut saikkuilun kanssa.

Viime aikoina mielessä on pyörinyt ajatuksia siitä mitä teen sitten kun olen saikulla.
Tai kun olen käynyt neuropsykologin luona.
Kun olen saanut lopullisen tuomion neurologilta tilastani.
Kun olen pitänyt Schantzin kauluria 3 viikkoa yötä päivää.
Sitten kun asiat ovat edenneet ja tiedän miten voin tulevaisuuteeni suhtautua.
Tällä hetkellä tiedän vain sen etten halua odotella.
Tiedän, että elämää tulee elää juuri nyt, ei pidä odotella sittenkunaikoja.
Enää en esimerkiksi säilö kaapeissa tavaroita unelmakotia varten, koska voi olla etten koskaan saa sitä taloa. Käytän niitä hamstrattuja tavaroita nyt. Nautin niiden kauneudesta juuri nyt.
Olen suunnitellut matkoja, reissuja, tekemisiä sittekunaikaan.
Tuo aikamuoto ei ole enää pätevä, ei ainakaan minun maailmankaikkeudessani.
Teen asioita teemalla: "Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi."

Tällä hetkellä olen yllättävän positiivinen.
Suhtaudun elämääni myönteisemmin kuin pitkään aikaan.
Kenties se johtuu asioiden hyväksymisestä.
Siitä että mennyttä ei voi muuttaa (vaikka kuinka tahtoisi).
Luonteeseeni kuuluu hyvin vahvasti se, että märehdin asioita pitkään ja hartaudella.
Murehdin, surkuttelen, vellon epätoivossa.
Tietyn ajan jälkeen asiat kolahtavat kuitenkin omiin uomiinsa,
olen tullut johonkin tulokseen.
Ajoittain saatan ravistella tulosta, varmistelen sen paikkansapitävyyttä,
mutta yleensä tulos on ja pysyy.

Näiden uusien positiivisten tuntemusten ja asioiden hyväksymisien vuoksi onkin helpottavaa antautua sairasloman parentavaan huomaan.

Haaveilua

Viime perjantaina ajeltiin miehen kanssa Turkuun ja takaisin.
Välissä oli pikainen aivojen kuvaus.
Peppu oli aikasta hellänä reilun 900 km ajamisen jälkeen, mutta menihän se siinä.
Kerettiin taas puhella asioita, kun pienessä tilassa kahdestaan nökötettiin.
Tuli pelastettua oma maailma sen hetkisiltä möröiltä.
Autojuttelutuokiot on parasta.

Niin, nyt ois taas kertaalleen käyty putkessa makoilemassa (alan varmaan kohta muistuttamaan Magnetoa). Jospa hetkeen ei tarvitsisi putkiin ahtautua, saatikka erikoislääkäreiden apuja tarvita. Sitten kun tämä selvittelytyö on ohi, niin jospa se olisi siinä, asia olisi puitu ja diagnoosi selvillä. Saattaa olla toiveajattelua, mutta ainahan sitä toivoa saa.

Eilen toistui autojuttelusessio, kun hurauttelimme kummipoikamme synttäreille.
Puhelimme tulevaisuudesta ja haaveilimme tylsästä arjesta.
Sellaisesta, jossa ei tällaiset maata mullistavat uutiset järisyttäisi vähäsen väliä.
Haaveilimme arjen tasapainoisuudesta, seesteisyydestä.
Jospa nämä rytinät olisi koettu näin elämän alkupuolella.
Jospa loppu aika olisikin tyyntä, rauhallista. Sellaista normaalia.
Täydellisen seesteistä.

Tällä viikolla pitäisi palata työelämään (jos sitä työtä nyt enää edes on).
Jännittää, kauhistuttaa, pelottaa.
Samalla myös innostus pistää esiin kaikkien noiden tunteiden seasta.
Ehkä pystyn siihen.
Ehkä en tulekaan kipeäksi.
Ehkä olenkin parempana kuin aikoihin.
Ehkä.

Ainahan sitä haaveilla saa.

...

Helsingissä ollaan ja tutkimuksissa ravataan.
Neurologi oli kannustava ja ymmärtäväinen: oireille on selkeät selitykset ja ikuisesti kuultu virsi: "Sinussa ei ole mitään vikaa", on täyttä lööperiä.
Minussa on vikaa. Oikeasti. Todistettavasti.
Putkessa on maattu ja huomenna maataan vielä lisää.
Tänään torkuin, huomenna irvistelen kivusta.

Lähetteen tulen saamaan vielä aivokuviin.
Pelottavaa? No kaippa se on.
Alan olla jo niin turta kaikelle etten osaa sanoa miltä mikäkin uusi uutinen tuntuu.
Tässä on rämmitty epätoivon alhossa ja masennustakin on meinannut pukata, mutta minä en anna periksi. En, kun vihdoinkin minua kuunnellaan ja otetaan vakavasti.
Neurologi sanoi, että on pöyristyttävää, että kohta on kulunut SEITSEMÄN vuotta kolarista ja en ole saanut aiemmin kunnollista diagnoosia, saatikka hoitoa. Onhan se pöyristyttävää, hullua suorastaan.
Tässä mukamas eletään sivistysvaltiossa, maassa jossa on kaikki niin hyvin.
Ja pah, on valelääkäreitä ja korruptiota.
Ihmiset eivät saa hoitoa silloin kuin tarvitaan tai jos hoitoa saa, niin hoidetaan vain oireita ei perimmäisiä syitä. Lykätään asioita eteenpäin, siirretään vastuuta tulevaisuuteen ja toisille. Lääkärit eivät osaa sanoa missä on vika, tai saattaisivat osatakin, mutta koska raha määrää, niin mitään ei voida tehdä. Rahaa ei voi menettää. Ihminen on ahne.
Ahneuden vuoksi minua on sanottu vainoharhaiseksi, hulluksi.
En ole hullu, olen vain korruption uhri.

Parentumista

Saikku alkaa tuottamaan tulosta.
Eilinen tohtorilla visiteeraaminen tuotti hymyn huulille kivusta huolimatta.
Tohtorisetä tuikkas kortisonipiikin niskaan ja kehoitti olemaan varovainen.
Voi kuulemma tasapaino heitellä.
Ei se onneksi heitellyt. Kipua kuitenkin tuotti ja nyt on niska kosketusarka. Auts.
Hymyn huulille toi kuitenkin uutinen neurologisen tilan paranemisesta.
Viime visiitillä en saanut ihan niin mairittelevia tuloksia erinäisistä pikatesteistä mitä tohtori minulla teetti, mutta eilen.. voi pojat, niin vain olin parempana.
Vielä en ole parantunut, enkä tule koskaan olemaankaan täysin parantunut, mutta olin jo huomattavasti parempana.
Kunnon tuuletukset ilmaan!
Kuukauden tekemättömyys on saanut ihmeitä aikaan!
Juhuu!
Vielä on kuitenkin matkaa ihmismäiseen eloon.
Ensi viikolla menen käymään Helsingin Rouva Tohtorin luona.
Saas nähä minkälaisen tuomion sieltä saan..

Tässä kuukauden aikana olen kerennyt katsomaan tsiljoona elokuvaa (mm. Harry Potterit, Sherlock Holmes 1 ja 2, Captain America, Apinoiden planeetan synty...) ja sarjaa läpi (Big Bang Theory, Sinkkuelämä-boksi vetelee viimeisiään ja Game of Thronesia katsotaan jo toiseen kertaan). Pukin paketista saamaani kirjakaupan lahjakorttia höyläsin suurella riemulla ja vielä innokkaammin olen lukenut löytämiäni aarteita (mm. Pieni potenssipuoti, Veren perintö (Sookie Stackhousea), Adoptiomatka).
Olen siis todellakin ottanut kirjaimellisesti sen etten saa tehdä mitään.
Ilmankos on tullutkin hyviä tuloksia..

Tekemättömyys tekee kuitenkin hallaa meikäläisen päänupille.
Sillä kun ei ole mitään tekemistä.
Ajatukset kiertää kehää ja koettaa saada vastauksia mitä ihmeellisempiin dilemmoihin.
Vielä en ole päässyt mihinkään tulokseen urakehityksien ja tulevaisuuden visioiden kanssa. Aiemmin tehdyt suunnitelmat on nyt pyyhkäisty romukoppaan, niillä ei tehdä enää mitään. Kaikki on aloitettava alusta ja mietittävä mitä voin tällä kenkulla keholla tehdä.
Mä vain sanon, että mun pää ja kroppa ei kuulu samaan pakettiin. Jossain on mennyt osat sekaisin. Pääni voisi tehdä vaikka ja mitä sellaista mihin kroppani ei ole kykeneväinen.
En kuitenkaan halua, että seitsemän vuotta tiukkaa opiskelua menee hukkaan. En todellakaan. On siis keksittävä jokin jippo, jokin kiertotie.. toistaiseksi en ole keksinyt mitään.
No mutta, tällä hetkellä pääprioriteetti on parentumisessa (en voi parantua täysin, joten minä parennun.. ).

Nyt siirryn päänuppini kera New Yorkiin, tai ainakin miltei, sillä Sinkkuelämän viimeisen tuotantokauden jaksot alkavat ihan just pyörimään ruudulla.. ei tämä sairaslomailu sittenkään niin pöllömpää ole..