Muuttoviikko

Juuri kun kummiviikosta on jotenkuten selviydytty arjen tasaisemmalle puolen niin edessä on muuttoviikko. Ja miehen ylityöviikko. Ei ole muuten se paras yhdistelmä, mutta näillä mennään.

Viime viikolla pakkailin pikku hiljaa kaikkea kevyttä pientä tilpehööriä, lajittelin turhaa roinaa roskiin ja kierrätykseen. Vajaa vuosi sitten muutettiin Kuopiosta tänne ja vaikka silloin tehtiin hurja selvitystyö romujen ja säilytettävän tavaran välillä, niin silti jotekin on kaappien hyllyille kerääntynyt turha rompe jos toinenkin. Viikonlopun aikana saatiin (tai mies sai, minä olin vain orjapiiskurina vieressä) muutettua pikku Ibunaattorilla tilpehöörit nykyisestä uuteen. Vaikka aina manaillaan automme pienuutta, niin on se silti kumman vetävä tapaus. Sinne saa tungettua tavaraa hämmästyttävän paljon! Hyvä vain, sillä tulevana viikonloppuna ei enää tarvitse muuttaa kuin isoimmat romppeet.. sohva, nojatuoli, sänky, pöydät.. Meinaa olla hieman kolkon oloinen asunto. Viherkasvitkin on suurimmalta osalta roudattu uuteen. 

 

On se vain jännä miten tavarat tekee kodin. Vaikka tietenkin ihminen, jonka kanssa asunnon jaat tekee sen kodiksi, mutta silti. Ja tottakai yksinasujat muodostavat kodin siinä missä parit tai perheelliset, en minä sitä sano, ehei. Sanon vain sen, että olisi siellä tyhjässä asunnossa hankala tuntea oloaan kotoisaksi, jos ei olisi edes sohvaa, sänkyä saatikka kirjoja hyllykaupalla. Vai onko joku erimieltä? Saa olla. ;)

Koin hetkellistä ahdistusta, kun uusi asunto tuntui pieneltä, pimeältä ja levottomalta. Nykyisessä asunnossa on muutama neliö enemmän (ja muutama sata euroa kalliimpi vuorka!), on valoisuutta ja rauhallinen alue. Olen mummoutunut ennen aikojani, kun arvostan ylikaiken omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Vai olenko? Vai olenko vain saanut tarpeekseni kaupungin hälinästä ja kyttäävistä naapureista? Tiiä häntä, mutta aika näyttää millaista uudessa asunnossa on asua. Toivottavasti mukavaa. Ja rauhallista. Naapurin herra on kuulemma reissuhommissa, joten hänestä ei ainakaan hirveämmin pitäisi olla vaivaa. Toisella puolen on varasto, joten luulisi rauhan olevan suhteellisen turvattu..

Viime aikojen, mutta erityisesti viime viikon, musiikkiannista on vastannut Volbeat. Tuo tanskalainen ihanuus, joka saa hymyn korviin ja jalan naputtamaan tahdissa. Sulaa kultaa korville ja mielelle.

Kummiviikko

Männä viikko oli kummiviikko.

Viikko jolloin pelattiin useampi erä Muuttuvaa labyrinttiä, käytiin uimassa (tai kummipoika kävi, minä olin vain kannustajana ja lämmitysjoukkoina), heiteltiin vesi-ilmapalloja urakka meiningillä, kerättiin mustikoita takametsästä ja tehtiin niistä piirakka. Ja tietenkin käytiin läheisellä leikkipaikalla kiipeilemässä apinanlailla ja kun se ei riittänyt enää, niin käytiin riehumassa Hoplopissa loput energiat pois. 

Nyt olo on kuin jyrän alle jääneellä. 

Kahdeksanvuotiaalla on aivan järjetön määrä energiaa ja kysymyksiä sen tsiljoona kappaletta.

 Tällä hetkellä huushollissa kaikuu hiljaisuudesta.

Mies on töissä, poika kotonaan. 

Minä näpyttelen koneella. 

Pakko oli pistää Giltsit pyörimään, jotta hiljaisuus ei kävisi korvia vihlovaksi.

Kummius on lahja.

Upea, ihana, rakastettava lahja.

Varsinkin kun niitä omia kullannuppuja ei ole tulossa.

Mutta on se myös rankkaa, ei käy kieltäminen.

Mutta toisaalta, lapset ovat lapsia vain hetken, joten jokaisesta hetkestä on yritettävä nauttia.

Kohta tuo napero on jo teini-ikäinen, liekkö enää silloin haluaa lomillaan tulla kummilaan kylään?

Toivottavasti.

Nyt keräilen hetken voimia, nautin hiljaisuudesta ja rauhasta.

Huomenna tai ylihuomenna viimeistään on pistettävä töppösiin liikettä, koska muutto lähenee.

Tällä viikolla saadaan jo avaimet ja päästään viemään rompetta uuteen kotiin.

Hui sentäs. ;D

 

Siellä menee!

Etsi kuvasta lapsi!

Ihana luomisen tuska

Pakkorauhoittuminen aiheuttaa väistämättä suunnatonta kipinöintiä aivoissa.

Ajatukset lähtevät lentoon ja ideat sinkoilevat puolelta toiselle. 

Muutto on edennyt hurjaa vauhtia ajatuksissani; oikeastaan se olisi jo valmis, jos pääkopaltani asiaa kysyttäisiin.

Samaan tahtiin aivot käsittelevät myös tuunausjuttuja. Niitä kivoja pikku askarteluja, jotka odottavat sitä hetkeä, kun pääsen toimintaan käsiksi.

Ilmeisesti joudun odottelemaan tovin hetken saapumista, mutta en anna asian masentaa. 

Ehei, ei suinkaan, ennemminkin näen tämän hyväksi asiaksi. Ideat muuttuvat hurraa huudoiksi, kun en päätä pahkaa säntää toteuttamaan ensimmäistä ideaani. Tai näin ainakin vakuuttelen itselleni. 

Tämän iltapäivän kuumin aihe on ollut purkit.

Ne lasiset purnukat joita kaapissani on rivitolkulla.

Niitä on hamstrattu pitkin talvea. Ruokia ostellessa olen katsellut sieviä purkkeja, en niinkään niitä sisältöjä. Mielestäni on mitä parhain idea kierrättää lasipurkit uusiokäyttöä varten eikä kelkkoa niitä lasinkeräykseen. Toki, onhan sekin oiva vaihtoehto, mutta miksei niitä voisi käyttää hyödyksi, kun kerta idea on jo valmiina ja käyttötarkoituskin löytyy. Uskomatonta mutta totta, minä haluan, että purkkeja on mahdollisimman montaa eri sorttia. Jep, ei muuta kuin rastia seinään, on tämä sen verran iso juttu. ;)

Niin mutta siis se tämän päivän aihe? Tuunaus. Kannet maalaan valkoisella, kuinkas muutenkaan, mutta sitten se koristelu. Miten merkitsen sen mitä purkki sisältää? Riippulabelillä? Tarra kylkeen? Millainen tarra? Purkin ympäri kiertävä vai perinteistä tyyliä edustava etiketti? Maalaanko tekstin? Entäs kuumaliimapyssyllä kirjoitettu teksti ja maali päälle? Oh my, liian monta vaihtoehtoa ja tyyliä valittavana.. 

Ja Pinterest ei auta yhtään. Ennemminkin saattaa hullaantuneeseen hurmokseen, kuten alla olevista kuvista voi päätellä.. ah, mikä ihana luomisen tuska! ;)

Klik

Klik

Klik

Ja Teippitarha. 

Siellähän on vaikka mitä!

En ehkä kestä.

Seuraavat tarrat ovat vieneet palan materialistisydämestäni.

Suloisuus sentään!

Rakkautta!

Ohueammasta teipistä voisi tehdä pienempiin purkkeihin raidan jos toisenkin. Leveämpi tietenkin menisi isompiin purkkeihin. Hmm.. alan kallistumaan pitsiteippien kannalle. Purkkien kannet maalaan valkoiseksi ja teipeillä saan hieman romantiikkaa kehiin... hmm.. juu.. saatan lukita tämän vastauksen?! ;D

Sadepäivänä

Sade- ja kipupäivien ohjelmistoa:

Kivuliasta arkea

Arki on täällä jälleen. 

Mies on töissä ja minä rutiinieni kanssa kotona. 

Niska on jälleen, vai pitäisikö sanoa edelleen, kipeä.

Panta nököttää kaulassa enemmän kuin on pois. Kenkkua.

Ilmojen vaihtumiset vetää niskan lihakset juntturiin ja sitä myötä koko paketti romahtaa. 

Viime viikkoiset automatkatkin tuntuvat edelleen, en ehkä ole osannut rentouttaa niskaani tarpeeksi.

Kettujen kettu.

No, ei se auta. Rauhallisesti on eleltävä, koetettava rentoutua ja olla murehtimatta. 

Tätä tämä elämä vamman kanssa on.

Jos tällaista ei olisi, niin enhän minä nytkään olisi kotona.

Rauhallisuutta ja rentoutumista eivät helpota muuttoasioiden pyörimiset mielessä.

Toki, onhan tässä kuukausi aikaa ennen kuin todellinen muutto on edessä, mutta koska tuleva kotimme on jo tyhjillään, niin sinne päästään kuljettamaan rompetta jo tuossa puolen kuun maissa.

Eli siis ihan kohta.

Jotain voisi siis pakata, sellaista mitä ei hirveämmin juuri nyt käytetä, mutta mutta.. sitten tullaan taas tähän perskuleen niskaan ja sen kuntoon. Juuri nyt ei pakata, ei tuunailla asioita uutta kotia varten (ne lasipurkit! Ja K-kirjain. Niin ja se arkku!) eikä tehdä juuri mitään muutakaan.

Nooo, pään sisällä muutto etenee hurjaa kyytiä, että sitten kun kroppakin suostuu toimimaan, niin ei enää tarvitse jappasta vaan pääsee suoraan toimintaan kiinni. :)

  

Tuli tässä muuten mieleen, että on ihmeellistä miten tällaiset suuret muutokset tuntuvat tapahtuvan aina syksyisin (kyllä, kuukauden kuluttua alkaa syksy. JIPII!). Ei siinä, ei se minua millään muotoa haittaa. Syksy on edustanut aina minulle uudistumista ja uuden alkua (koulujen alut yms.), joten muutto ei voisi tapahtua parempaan aikaan. Syksyisin meikäläinen saa aina ihmeellisen energisyyspuuskan, jolloin tuntuu ettei mikään pidättele ja kaikki on mahdollista. Mistä lie johtuu. Joitakin kesän loppuminen tuntuu ahdistavan, mutta ei minua, kaukana siitä. Ehkä se johtuu siitä, että vuoden allergisoivin aikakausi on vihdoin takana ja väsyttävät allergialääkkeet on sullottu kaapin perälle. Tai siitä, kun pelottavat seittejä rakentelevat mönkijät ovat kauvautuneet iljettäviin koloihinsa talvehtimaan. Tai siitä, että ilma on vihdoinkin viileää, mutta aurinko paistaa vielä kauniisti. Niin ja näin, mutta jännittävää silti miten tällaiset asiat tuntuvat aina ajoittuvan samalle vuoden ajalle.