Haaveilua

Viime perjantaina ajeltiin miehen kanssa Turkuun ja takaisin.
Välissä oli pikainen aivojen kuvaus.
Peppu oli aikasta hellänä reilun 900 km ajamisen jälkeen, mutta menihän se siinä.
Kerettiin taas puhella asioita, kun pienessä tilassa kahdestaan nökötettiin.
Tuli pelastettua oma maailma sen hetkisiltä möröiltä.
Autojuttelutuokiot on parasta.

Niin, nyt ois taas kertaalleen käyty putkessa makoilemassa (alan varmaan kohta muistuttamaan Magnetoa). Jospa hetkeen ei tarvitsisi putkiin ahtautua, saatikka erikoislääkäreiden apuja tarvita. Sitten kun tämä selvittelytyö on ohi, niin jospa se olisi siinä, asia olisi puitu ja diagnoosi selvillä. Saattaa olla toiveajattelua, mutta ainahan sitä toivoa saa.

Eilen toistui autojuttelusessio, kun hurauttelimme kummipoikamme synttäreille.
Puhelimme tulevaisuudesta ja haaveilimme tylsästä arjesta.
Sellaisesta, jossa ei tällaiset maata mullistavat uutiset järisyttäisi vähäsen väliä.
Haaveilimme arjen tasapainoisuudesta, seesteisyydestä.
Jospa nämä rytinät olisi koettu näin elämän alkupuolella.
Jospa loppu aika olisikin tyyntä, rauhallista. Sellaista normaalia.
Täydellisen seesteistä.

Tällä viikolla pitäisi palata työelämään (jos sitä työtä nyt enää edes on).
Jännittää, kauhistuttaa, pelottaa.
Samalla myös innostus pistää esiin kaikkien noiden tunteiden seasta.
Ehkä pystyn siihen.
Ehkä en tulekaan kipeäksi.
Ehkä olenkin parempana kuin aikoihin.
Ehkä.

Ainahan sitä haaveilla saa.

...

Helsingissä ollaan ja tutkimuksissa ravataan.
Neurologi oli kannustava ja ymmärtäväinen: oireille on selkeät selitykset ja ikuisesti kuultu virsi: "Sinussa ei ole mitään vikaa", on täyttä lööperiä.
Minussa on vikaa. Oikeasti. Todistettavasti.
Putkessa on maattu ja huomenna maataan vielä lisää.
Tänään torkuin, huomenna irvistelen kivusta.

Lähetteen tulen saamaan vielä aivokuviin.
Pelottavaa? No kaippa se on.
Alan olla jo niin turta kaikelle etten osaa sanoa miltä mikäkin uusi uutinen tuntuu.
Tässä on rämmitty epätoivon alhossa ja masennustakin on meinannut pukata, mutta minä en anna periksi. En, kun vihdoinkin minua kuunnellaan ja otetaan vakavasti.
Neurologi sanoi, että on pöyristyttävää, että kohta on kulunut SEITSEMÄN vuotta kolarista ja en ole saanut aiemmin kunnollista diagnoosia, saatikka hoitoa. Onhan se pöyristyttävää, hullua suorastaan.
Tässä mukamas eletään sivistysvaltiossa, maassa jossa on kaikki niin hyvin.
Ja pah, on valelääkäreitä ja korruptiota.
Ihmiset eivät saa hoitoa silloin kuin tarvitaan tai jos hoitoa saa, niin hoidetaan vain oireita ei perimmäisiä syitä. Lykätään asioita eteenpäin, siirretään vastuuta tulevaisuuteen ja toisille. Lääkärit eivät osaa sanoa missä on vika, tai saattaisivat osatakin, mutta koska raha määrää, niin mitään ei voida tehdä. Rahaa ei voi menettää. Ihminen on ahne.
Ahneuden vuoksi minua on sanottu vainoharhaiseksi, hulluksi.
En ole hullu, olen vain korruption uhri.