Nostalgista

Asioita rutiininomaisesti tehdessä päässä vilistää vaikka ja minkälaista ajatusta. Tänä aamuna sämpylöitä pyöritellessäni mieleeni juolahti lapsuudenajan piirretyt. En millään meinannut muistaa muutamien piirrettyjen nimiä, joten tuuppasin sämpylät uuniin ja läksin katsomaan josko internet auttaisi minua. Ja voi tokkiinsa, sieltähän ne löytyi, vanhat tutut ja niin rakkaat piirretyt. Moni muukin oli kaiholla muistellut menneitä aikoja ja onko tuo nyt ihmekkään? Tämän päivän piirretyt on pyssysankareita ja avaruusmötiköitä pullollaan. Opettavista tarinoista ei ole puhettakaan ja juonetkin ovat vain tappoa ja kostoa. Ei hyvä, sanon minä. Onhan nykyiset piirretyt vaikuttavan näköisiä grafiikaltaan, mutta siihenpä se sitten jääkin..

Toisin oli ennen.

Oikeasti.

Ennen tarinoissa oli kunnon juoni ja lopussa odotti aina opetus. Kuvamaailmakin oli herkullisen värikäs ja lapsellisen kiltti, juuri niin kuin pitääkin. Lapsen pitää saada olla lapsi, joten pyssysankarit ja kostokierteet voisivat painua hornantuuttiin lastenohjelmista. Tai niin, onko nykyiset piirretyt enää lapsille? Onko ne ennemminkin suunnattu teineille/nuorille aikuisille?

Rakastin suurella sydämellä Tao Taoa, Kummikarhuja, Tohtori Sykeröä, Alfred J. Kvakia, Varjo Ankkaa ja Ankronikkaa. Ja tietenkin Olipa Kerran Ihmistä, Nalle Luppakorvaa sekä Histamiinia. Niin ja Tarinatuokiota sekä Matkaa Maailman Ympäri 80 päivässä. Niin ja Bingua. Monien ihannoimaa Myyrää inhosin, ihan ja kertakaikkiaan inhosin. Mielestäni se oli huonosti ja kankeasti tehty. Jopa lapsena ymmärsin sen olevan jotain sellaista mistä en alkuunkaan pitänyt.

Tarinatuokiota kohtaan minulla oli inho-rakkaus-suhde. Olin kiikun kaakun sen suhteen pidänkö kuvamaailmasta vai en. Tarinat ja niiden maailma kiehtoivat ja pistivät istumaan telkkarin eteen aina, kun kyseinen ohjelma tuli. Ehkä juuri se, että inhosin osittain erilaista, hieman ankeaa ja ruskeanpuhuvaa grafiikkaa, pisti minut tykkäämään siitä. Se vain oli jotenkin niin erilainen, koukuttava, ruman kaunis. Samanlaista epäluuloa herätti Histamiini sekä Alfred J. Kvak. Niissä oli jotain, joka pisti epäilemään tykkäämistä. Kaikesta huolimatta katsoin kaikista kolmesta piirretystä kaikki jaksot. Ja pidin niistä. Pidän edelleen. Olen ollut haltioissani, kun Alfred J. Kvak pyörii jälleen telkkarissa. Se on juuri sellainen kuin sen muistin olevankin. Korni ja naiivi, mutta samalla tuskastuttavan kaunis ja opettavainen.

Löysin You Tubesta muutaman tuttuakin tutumman pätkän, joita uppouduin katselemaan leveä hymy kasvoilla. Nostalgista.