Pikku hiljaa...

...olen alkanut tehdä niskaa rasittavia asioita. 

Pantakuurin loputtua saatoin päivän aikana tehdä vain ruoan.

Lopun päivää voivottelin kipuja.

Jonakin päivänä ruoan tekemisen lisäksi olen leiponut.

Yhtenä päivänä tein jopa ruoan, leivoin ja siivosin. 

Oooo.

Kahden kuukauden jälkeen olen siinä pisteessä, 

että olen saanut tehtyä muutamia ikuisuusprojekteja pois mielen päältä painamasta.

 Niistä yksi oli mm. televisiotason maalaaminen valkoiseksi.

Kivuliastahan se oli, kieltämättä.

Tein sen silti.

Pikku hiljaa olen matkalla ihmismäiseen eloon.

Sellaiseen jossa päivän aikana pystyn tekemään perusasiat (ruoka, siivous, pyykkäys).

Muut ns. ylinmääräiset asiat, kuten neulominen, ompeleminen ja muu luova toiminta on vielä suhteellisen jäissä. Tai siis jäissä, ei suhteellisen jäissä, koska enhän minä niitä tee. 

Pelottaa, että kadotan luovuuteni. 

Kadotan mielikuvitukseni, koska en voi toteuttaa itseäni.
Blogini on pieni oljenkorsi etten menettäisi kaikkea luovuttani.
Että saisin edes jotain tehtyä kotitöiden lisäksi.

En koskaan osannut ajatella, että minun tulisi miettiä, että mitäpäs minä tänään voisin tehdä ilman, että illalla joudun kärsimään valtavista kivuista. 

Ajattelin, että tällainen elämä on edessä ehkä sitten mummona, seitsemänkymppisenä.

Ei alle kolmekymppisenä.

Niin se elämä vain viskelee.

Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, että miksi tämä kaikki on tapahtunut.

Ajatuskuviot viskelevät kohtalon sanelemasta elämästä karmaan, 

sattumanvaraisuuteen, huonoon onneen.

Ajatustyö ei vie minua mihinkään. 

Ei eteen, ei taakse. 

Tilanne on mikä on.

Mutta pikku hiljaa...
minä en luovuta.