En ole viime aikoina oikein muuta kerennyt tekemäänkään kuin lukemaan kirjoja ja poimimaan pakkasen täyteen marjoja. Appilan marjapensaat on koluttu tyhjilleen ja vitamiinipommit odottelee pakkasessa käyttäjäänsä.
Silloin kun näpit ei ole ollut hamuamassa marjoja, on kirjoja kulunut kaksi per päivä tahtiin.
Tämän on mahdollistanut äitimuori viiden tähden hotellimaisella majoitustyylillään.
Kotikonnuilla kun ei tarvitse muuta tehdäkään kuin olla ja nauttia.
Ja minähän nautin.
Häikäilemättömästi.
Ja mitä minä sitten luin?
No sitä Jääkansaa.
Ahmiminen on kyllä huipussaan niiden parissa.
Kävin tänään vaihtamassa uudet kirjat tilalle..
Jääkansan kirjoja odotellessa varastosta tuotavaksi, bongasin esittelyhyllyssä mainion opuksen:
Kirja on Treblinkan tuhoamisleiristä karulla ja armottoman toteavalla tavalla kertova silminnäkijäkuvaus.
Alusta loppuun asti teksti on julmaa, koskettavaa, kauheaa.
Se on selviytymistarina.
Selviytymistarina paikasta, josta ei selvinnyt kuin kourallinen ihmisiä hengissä.
Miksi luen jotain niin kamalaa?
Miksi olen kiinnostunut jostain niin hirveästä asiasta kuin juutalaisvainot?
Kirjan alussa on mielestäni oivallinen teksti:
"Kirjailijan velvollisuus on kertoa kauhistuttavasta totuudesta, ja lukijan kansalaisvelvollisuus on hankkia se tietoonsa. Jokainen, joka kääntää selkänsä, sulkee silmänsä ja kulkee ohitse, loukkaa murhattujen muistoa."
Vasili Grossman
Siksi.
Siksi minä luen kaikki vastaantulevat kirjat juutalaisvainoista ja Hitleristä.
Tällä hetkellä yöpyödällä odottaa kirja:
Hitlerin naiset ja Marlene (Guido Knopp).
Opus kertoo, kuten nimessä jo tulee esille, Hitlerin naisista. Kuudesta, jos tarkemmin sanotaan. Viidestä naisesta jotka "antautuivat" Hitlerille ja kuudes, joka vastusti häntä.
Hyvin mielenkiintoinen ja harvemmin esillä ollut aihe.
Palaan asiaan, kunhan kirja on tahkottu läpi.
Suloisen karmeaa on kun kirjoitettu teksti kutsuu tenhoavasti luokseen.
En malta olla taaskaan käpertymättä sohvan nurkkaan hyvä kirja nenän edessä, vaikka äitimuorin padat onkin vaihtuneet omiin sekoituksiin ja arjesta on taas otettava vastuu omiin pikku kätösiin...
 |
| Kuva |
Hyvin mielenkiintoinen ja harvemmin esillä ollut aihe.
Palaan asiaan, kunhan kirja on tahkottu läpi.
Suloisen karmeaa on kun kirjoitettu teksti kutsuu tenhoavasti luokseen.
En malta olla taaskaan käpertymättä sohvan nurkkaan hyvä kirja nenän edessä, vaikka äitimuorin padat onkin vaihtuneet omiin sekoituksiin ja arjesta on taas otettava vastuu omiin pikku kätösiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista