Perjantaina koin ahaa-elämyksiä ja huojennusta.
Toisaalta myös ahdistusta ja järkytystä, mutta niitä kuitenkin melko lievissä muodoissa.
Sain nimittäin diagnoosin aivojeni tilasta.
Vammahan siellä on.
Hyvin klassinen niskan retkahdusvamman yhteydessä tullut.
(Sitten kun saan käsiini neuropsykologin tarkan diagnoosin,
niin voin kirjoittaa lääketieteellisillä termeillä asian oikein.
Nyt mennään tällaisella maallikkokielellä.)
Minullahan osui pää auton tuulilasiin siinä auton kanssa läheisyyttä testatessa.
Joten siinä kopsahduksen aikana
(ei, kallo ei murtunut eikä tullut haavaa, kuhmu ja jomottava kipu "vain")
on aivot lilluneet puolelta toiselle ja venyttäneet tiettyjä ratoja niin, että seurauksena on vamma.
Vamma ilmenee vireystilan nopeana laskemisena.
Väsyn siis tervettä ihmistä nopeammin
(ja tämän vuoksi sain suosituksen,
että tulevaisuudessa voisin kenties tehdä töitä puolipäiväisesti).
Asiaan auttaa pitkät yöunet sekä päiväunien nukkuminen.
(Jep, olen nyt saanut tohtorilta käskyn nukkua päikkäreitä.
Ei huono juttu laisinkaan! :D)
Vireystilan laskemisen vuoksi ärsyynnyn hälytilanteissa
(esim. täynnä olevat kauppakeskukset yms.) normaalia nopeammin ja kiivaammin.
Muutenkin kokonaisvaltaisesti tunne-elämäni on mennyt asteen pessimistisempään suuntaan.
Näen asiat tummempi sävyisinä, koska vireystilani ei jaksa pitää positiivista vireyttä yllä.
Toisekseen muistini on hieman rempallaan.
Neuropsykologi teki minulle erilaisia testejä, joissa testattiin niin muistia,
älykkyyttä kuin myös hahmotuskykyä.
Olen keskivertoa älykkäämpi (jeij!) ja hahmotuskykyni on erinomainen.
MUTTA, tällä älykkyystasolla pitäisi muistin olla huomattavasti parempi.
Tuloksissa kävi hyvin selvästi ilmi,
että kun minun tulee pitää mielessä monta asiaa, sieltä livahtaa useampi asia pois.
Esimerkki: psykologi esitteli minulle kuusi henkilöä, joista sain tietää nimen, iän, ammatin, kotipaikkakunnan ja harrastuksen.
Sain tankata näitä tietoja niin kauan kuin halusin
ja sen jälkeen minun tuli kirjoittaa nämä tiedot ylös.
Oikein sain 22/30.
Ei siis kovin huonosti, mutta älykkyyteen verrattuna olisi pitänyt tulla täydet pojot.
Tunnin päästä tein saman uudestaan (sitä ennen tietoja oli tankattu uudestaan).
Tässä ajassa olisi pisteiden pitänyt parantua.
Sain yhden pisteen enemmän. Ei siis kovinkaan kaksisesti mennyt.
Muisti ei siis ole minun vahvin juttuni.
Kolmanneksi aivovammani pistää minut haukkomaan happea kuin kala kuivalla maalla
(esim. aina silloin kun en ole kunnolla levännyt, vaan olen vetänyt itseni piippuun).
Hormoonitaso heittelee, lämpötasapaino on hieman ketuillaan..
Onhan näitä.
Neuropsykologi koettaa etsiä omalta alueeltani sopivaa kollegaa, jolla voisin käydä kuntoutuksessa. Minun tulee oppia tunnistamaan mikä on osa vammaani ja mikä minua.
Tällä hetkellä tiedän vain ripauksen siitä mitkä käyttäytymismallit olen ominut vamman johdosta ja mitkä ovat osa minua itseäni. Vamman kun sain suhteellisen nuorena (21-vuotiaana), jolloin en ole täysin oppinut tuntemaan omaa aikuista itseäni. Perjantaihin asti kuvittelin, että minä olen tällainen, äkkäilevä pikkupentu, jonka muisti reistailee stressin takia.
Ja sehän on täysin väärä kuva. En siis tunne itseäni. En tiedä mistä alkaa Satu ja mistä alkaa vamma. Sen vuoksi minun tulisi käydä 20x90 minuutin mittaisia sessioita neuropsykologilla, tai vaihtoehtoisesti edessä on muutaman viikon Käpylä reissu.
Kaikki apu otetaan riemulla vastaan, koska tähän mennessä olen osannut hoitaa vain niskaani ja aivot ovat jääneet täysin paitsioon. Olen tehnyt vain hallaa kaikkine aivojumppineni.
Suurin apu kuulemma on levolla, joten sitä on tiedossa.
Näitä aivoja ei enää rasiteta turhilla asioilla.
Että semmoinen herättelevä käynti oli tällä kertaa.
On se vain mielenkiintoista miten pitkään on pitänyt taistella, että saa kunnon hoitoa.
Tähän astihan olen saanut kuulla olevani vainoharhainen, mielenvikainen, hullu.
Niskani on täysin normaalisti jännittynyt ja sen vuoksi kipuileva.
Joopa.
En osaa enää edes järkyttyä kaikista tiedoista, vaan otan ne melko tyynesti vastaan.
Olen koko tämän 7 vuoden ajan tiennyt, että minussa on vikaa.
Olen itkenyt monet illat tuskaa, paniikkia, ahdistusta, koska minua ei ole otettu tosissaan ja en tiedä mikä minussa on vialla.
Nyt olen alkanut saamaan vastauksia ja se on helpottavaa.
Nyt tiedän, nyt osaan hoitaa itseäni.
Tiedän mikä auttaa ja mikä pahentaa.
Olen tyytyväinen ja onnellinen, kaikesta huolimatta.
Toisaalta myös ahdistusta ja järkytystä, mutta niitä kuitenkin melko lievissä muodoissa.
Sain nimittäin diagnoosin aivojeni tilasta.
Vammahan siellä on.
Hyvin klassinen niskan retkahdusvamman yhteydessä tullut.
(Sitten kun saan käsiini neuropsykologin tarkan diagnoosin,
niin voin kirjoittaa lääketieteellisillä termeillä asian oikein.
Nyt mennään tällaisella maallikkokielellä.)
Minullahan osui pää auton tuulilasiin siinä auton kanssa läheisyyttä testatessa.
Joten siinä kopsahduksen aikana
(ei, kallo ei murtunut eikä tullut haavaa, kuhmu ja jomottava kipu "vain")
on aivot lilluneet puolelta toiselle ja venyttäneet tiettyjä ratoja niin, että seurauksena on vamma.
Vamma ilmenee vireystilan nopeana laskemisena.
Väsyn siis tervettä ihmistä nopeammin
(ja tämän vuoksi sain suosituksen,
että tulevaisuudessa voisin kenties tehdä töitä puolipäiväisesti).
Asiaan auttaa pitkät yöunet sekä päiväunien nukkuminen.
(Jep, olen nyt saanut tohtorilta käskyn nukkua päikkäreitä.
Ei huono juttu laisinkaan! :D)
Vireystilan laskemisen vuoksi ärsyynnyn hälytilanteissa
(esim. täynnä olevat kauppakeskukset yms.) normaalia nopeammin ja kiivaammin.
Muutenkin kokonaisvaltaisesti tunne-elämäni on mennyt asteen pessimistisempään suuntaan.
Näen asiat tummempi sävyisinä, koska vireystilani ei jaksa pitää positiivista vireyttä yllä.
Toisekseen muistini on hieman rempallaan.
Neuropsykologi teki minulle erilaisia testejä, joissa testattiin niin muistia,
älykkyyttä kuin myös hahmotuskykyä.
Olen keskivertoa älykkäämpi (jeij!) ja hahmotuskykyni on erinomainen.
MUTTA, tällä älykkyystasolla pitäisi muistin olla huomattavasti parempi.
Tuloksissa kävi hyvin selvästi ilmi,
että kun minun tulee pitää mielessä monta asiaa, sieltä livahtaa useampi asia pois.
Esimerkki: psykologi esitteli minulle kuusi henkilöä, joista sain tietää nimen, iän, ammatin, kotipaikkakunnan ja harrastuksen.
Sain tankata näitä tietoja niin kauan kuin halusin
ja sen jälkeen minun tuli kirjoittaa nämä tiedot ylös.
Oikein sain 22/30.
Ei siis kovin huonosti, mutta älykkyyteen verrattuna olisi pitänyt tulla täydet pojot.
Tunnin päästä tein saman uudestaan (sitä ennen tietoja oli tankattu uudestaan).
Tässä ajassa olisi pisteiden pitänyt parantua.
Sain yhden pisteen enemmän. Ei siis kovinkaan kaksisesti mennyt.
Muisti ei siis ole minun vahvin juttuni.
Kolmanneksi aivovammani pistää minut haukkomaan happea kuin kala kuivalla maalla
(esim. aina silloin kun en ole kunnolla levännyt, vaan olen vetänyt itseni piippuun).
Hormoonitaso heittelee, lämpötasapaino on hieman ketuillaan..
Onhan näitä.
Neuropsykologi koettaa etsiä omalta alueeltani sopivaa kollegaa, jolla voisin käydä kuntoutuksessa. Minun tulee oppia tunnistamaan mikä on osa vammaani ja mikä minua.
Tällä hetkellä tiedän vain ripauksen siitä mitkä käyttäytymismallit olen ominut vamman johdosta ja mitkä ovat osa minua itseäni. Vamman kun sain suhteellisen nuorena (21-vuotiaana), jolloin en ole täysin oppinut tuntemaan omaa aikuista itseäni. Perjantaihin asti kuvittelin, että minä olen tällainen, äkkäilevä pikkupentu, jonka muisti reistailee stressin takia.
Ja sehän on täysin väärä kuva. En siis tunne itseäni. En tiedä mistä alkaa Satu ja mistä alkaa vamma. Sen vuoksi minun tulisi käydä 20x90 minuutin mittaisia sessioita neuropsykologilla, tai vaihtoehtoisesti edessä on muutaman viikon Käpylä reissu.
Kaikki apu otetaan riemulla vastaan, koska tähän mennessä olen osannut hoitaa vain niskaani ja aivot ovat jääneet täysin paitsioon. Olen tehnyt vain hallaa kaikkine aivojumppineni.
Suurin apu kuulemma on levolla, joten sitä on tiedossa.
Näitä aivoja ei enää rasiteta turhilla asioilla.
Että semmoinen herättelevä käynti oli tällä kertaa.
On se vain mielenkiintoista miten pitkään on pitänyt taistella, että saa kunnon hoitoa.
Tähän astihan olen saanut kuulla olevani vainoharhainen, mielenvikainen, hullu.
Niskani on täysin normaalisti jännittynyt ja sen vuoksi kipuileva.
Joopa.
En osaa enää edes järkyttyä kaikista tiedoista, vaan otan ne melko tyynesti vastaan.
Olen koko tämän 7 vuoden ajan tiennyt, että minussa on vikaa.
Olen itkenyt monet illat tuskaa, paniikkia, ahdistusta, koska minua ei ole otettu tosissaan ja en tiedä mikä minussa on vialla.
Nyt olen alkanut saamaan vastauksia ja se on helpottavaa.
Nyt tiedän, nyt osaan hoitaa itseäni.
Tiedän mikä auttaa ja mikä pahentaa.
Olen tyytyväinen ja onnellinen, kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista