...

Helsingissä ollaan ja tutkimuksissa ravataan.
Neurologi oli kannustava ja ymmärtäväinen: oireille on selkeät selitykset ja ikuisesti kuultu virsi: "Sinussa ei ole mitään vikaa", on täyttä lööperiä.
Minussa on vikaa. Oikeasti. Todistettavasti.
Putkessa on maattu ja huomenna maataan vielä lisää.
Tänään torkuin, huomenna irvistelen kivusta.

Lähetteen tulen saamaan vielä aivokuviin.
Pelottavaa? No kaippa se on.
Alan olla jo niin turta kaikelle etten osaa sanoa miltä mikäkin uusi uutinen tuntuu.
Tässä on rämmitty epätoivon alhossa ja masennustakin on meinannut pukata, mutta minä en anna periksi. En, kun vihdoinkin minua kuunnellaan ja otetaan vakavasti.
Neurologi sanoi, että on pöyristyttävää, että kohta on kulunut SEITSEMÄN vuotta kolarista ja en ole saanut aiemmin kunnollista diagnoosia, saatikka hoitoa. Onhan se pöyristyttävää, hullua suorastaan.
Tässä mukamas eletään sivistysvaltiossa, maassa jossa on kaikki niin hyvin.
Ja pah, on valelääkäreitä ja korruptiota.
Ihmiset eivät saa hoitoa silloin kuin tarvitaan tai jos hoitoa saa, niin hoidetaan vain oireita ei perimmäisiä syitä. Lykätään asioita eteenpäin, siirretään vastuuta tulevaisuuteen ja toisille. Lääkärit eivät osaa sanoa missä on vika, tai saattaisivat osatakin, mutta koska raha määrää, niin mitään ei voida tehdä. Rahaa ei voi menettää. Ihminen on ahne.
Ahneuden vuoksi minua on sanottu vainoharhaiseksi, hulluksi.
En ole hullu, olen vain korruption uhri.