Saikkuilua

Nonni, nyt on käyty testaamassa kuinka se työelämä ottaa onnistuakseen.
Ja no, eihän se ottanut.
Kaksi viikkoa meni kituuttamalla, särkylääkkeitä natustamalla, öitä kukkuessa.
Alustavasti saikkua on kuukausi, sitten katsotaan taas uudestaan.
Tällä kertaa saikku ei vaikuta henkiseen kanttiin niin pahasti kuin viimeksi,
koska tiedän tarvitsevani lepoa.
Tiedän myös millaisia tuntemuksia on tulossa mökkihöperyyden iskiessä.
Tiedän myös miten asiaan tulee suhtautua.
Olen sinut saikkuilun kanssa.

Viime aikoina mielessä on pyörinyt ajatuksia siitä mitä teen sitten kun olen saikulla.
Tai kun olen käynyt neuropsykologin luona.
Kun olen saanut lopullisen tuomion neurologilta tilastani.
Kun olen pitänyt Schantzin kauluria 3 viikkoa yötä päivää.
Sitten kun asiat ovat edenneet ja tiedän miten voin tulevaisuuteeni suhtautua.
Tällä hetkellä tiedän vain sen etten halua odotella.
Tiedän, että elämää tulee elää juuri nyt, ei pidä odotella sittenkunaikoja.
Enää en esimerkiksi säilö kaapeissa tavaroita unelmakotia varten, koska voi olla etten koskaan saa sitä taloa. Käytän niitä hamstrattuja tavaroita nyt. Nautin niiden kauneudesta juuri nyt.
Olen suunnitellut matkoja, reissuja, tekemisiä sittekunaikaan.
Tuo aikamuoto ei ole enää pätevä, ei ainakaan minun maailmankaikkeudessani.
Teen asioita teemalla: "Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi."

Tällä hetkellä olen yllättävän positiivinen.
Suhtaudun elämääni myönteisemmin kuin pitkään aikaan.
Kenties se johtuu asioiden hyväksymisestä.
Siitä että mennyttä ei voi muuttaa (vaikka kuinka tahtoisi).
Luonteeseeni kuuluu hyvin vahvasti se, että märehdin asioita pitkään ja hartaudella.
Murehdin, surkuttelen, vellon epätoivossa.
Tietyn ajan jälkeen asiat kolahtavat kuitenkin omiin uomiinsa,
olen tullut johonkin tulokseen.
Ajoittain saatan ravistella tulosta, varmistelen sen paikkansapitävyyttä,
mutta yleensä tulos on ja pysyy.

Näiden uusien positiivisten tuntemusten ja asioiden hyväksymisien vuoksi onkin helpottavaa antautua sairasloman parentavaan huomaan.