Haaveilua

Viime perjantaina ajeltiin miehen kanssa Turkuun ja takaisin.
Välissä oli pikainen aivojen kuvaus.
Peppu oli aikasta hellänä reilun 900 km ajamisen jälkeen, mutta menihän se siinä.
Kerettiin taas puhella asioita, kun pienessä tilassa kahdestaan nökötettiin.
Tuli pelastettua oma maailma sen hetkisiltä möröiltä.
Autojuttelutuokiot on parasta.

Niin, nyt ois taas kertaalleen käyty putkessa makoilemassa (alan varmaan kohta muistuttamaan Magnetoa). Jospa hetkeen ei tarvitsisi putkiin ahtautua, saatikka erikoislääkäreiden apuja tarvita. Sitten kun tämä selvittelytyö on ohi, niin jospa se olisi siinä, asia olisi puitu ja diagnoosi selvillä. Saattaa olla toiveajattelua, mutta ainahan sitä toivoa saa.

Eilen toistui autojuttelusessio, kun hurauttelimme kummipoikamme synttäreille.
Puhelimme tulevaisuudesta ja haaveilimme tylsästä arjesta.
Sellaisesta, jossa ei tällaiset maata mullistavat uutiset järisyttäisi vähäsen väliä.
Haaveilimme arjen tasapainoisuudesta, seesteisyydestä.
Jospa nämä rytinät olisi koettu näin elämän alkupuolella.
Jospa loppu aika olisikin tyyntä, rauhallista. Sellaista normaalia.
Täydellisen seesteistä.

Tällä viikolla pitäisi palata työelämään (jos sitä työtä nyt enää edes on).
Jännittää, kauhistuttaa, pelottaa.
Samalla myös innostus pistää esiin kaikkien noiden tunteiden seasta.
Ehkä pystyn siihen.
Ehkä en tulekaan kipeäksi.
Ehkä olenkin parempana kuin aikoihin.
Ehkä.

Ainahan sitä haaveilla saa.