5

Tuo numero on pieni ja vähäeleinen. Kaunis muodoltaan. Rekisterikilvissä sen voi kuvitella tarkoittavan s-kirjainta. Pehmeä, mutta samalla terävän jämpti. Rahana se on pienin seteleistä. Pienin myös suomalaisista kolikoista. Se on pieni, mutta joskus niin tarpeellinen. Ennen se sijaitsi arvoasteikon alapäässä, toiseksi viimeisenä. Luuserina. Nyt se on arvoasteikon kuningas. Korkein, arvostetuin. Halutuin.

Minulle se on ollut kultaakin arvokkaampi. Se on ollut koko elämä. Tuo pieni numero on määrittellyt minut ja tekemiseni. Tuo pieni numero on hallinnut minua kohta 7 vuotta. Siitä on nähty painajaisia, siitä on unelmoitu. Sitä on kirottu ja pidetty mitään sanomattomana, tarpeettomana. Sitä on maaniteltu ja sen eteen on koetettu tehdä ihmeitä.

Kaikki ne vaivat ja vaivannäöt, kaikki epätoivon ja onnen kyyneleet on vuodatettu sen edestä. Kaikkeni olen sen eteen tehnyt, en enempää enkä vähempää. Husbändi ja rakkaat ystäväni sekä perheenjäseneni voivat todistaa, että yhtään en liiottele. Kaikkeni olen sen eteen tehnyt. Ja niin vain opintorekisterissä opinnäytetyön kohdalla seisoi numero 5. 

Kyynelhän siinä vierähti.